SAREK!

[amatööri]

Asiasta enenpää tietämättä voisi sanoa että pääsee... M/S Storlule lopetti viime kesään mutta ajaa siellä muitakin aluksia,toki pienenpiä ja tilauksien perusteella. Näköhaintoja viime kesältä itselläkin.

STF Ritsemistä kannattaa kysellä vaikka spostilla tai Jällivaaran turisti-infosta. Tuo reitti on kuitenkin suosittu,tokkopa sitä kyytiä hoitamatta jätetään.

[Tunnelivaeltaja]

Ei ole varmaa tietoa tästä asiasta minullakaan. Utsidanilla on aiheesta useampikin ketju:

https://www.utsidan.se/forum/showthread.php?t=89606
https://www.utsidan.se/forum/showthread.php?t=89612
https://www.utsidan.se/forum/showthread.php?t=90488

Johtopäätöksenä näistä kai lähinnä se, että STF ei enää kuljetusta järjestä mutta joku muu *todennäköisesti* järjestää.

[Pena10]

Tarkoitus käydä huiputtamassa Sarektjåhkan Storttoppen.
1. Onko kokemusta mennä Alep Sarekjiegnan jäätikön kautta
2. Voiko tuon jäätikön mennä yksin turvallisesti?
3. Elokuun puolessa välissä, minkälainen on jäätikkö?
4. Mihin kohtaan voisi jättää teltan ja lähteä huiputtamaan? Mikä on ylin kohta missä voi vielä yöpyä?
5. Tarvitaanko lopun huipulle pääsyssä kiipeilyvälineitä? Jos tarvitsee, niin minkälaisia?

[TREKKING]

1. On

2. Ei, on aivan normi jäätikkö, missä on railoja ja ainakin yläpäässä ne on lumen alla piilossa. https://www.aftonbladet.se/nyheter/a/5V ... issprickan

3. Jäätä, lunta ja keskellä ehkä puro tai sohjovelliä.
http://www.vastavalo.net/displayimage.php?pos=-148460

4. Ylin telttapaikka on Stortoppenin länsipuolella solassa, mistä on hyvä nousta harjannetta myöten huipulle.
http://www.vastavalo.net/displayimage.php?pos=-132881

5. Ei tartte mitään kaluja, suht kävelyä.

Yritä saada jonkinlainen köysistö (ja hakut) mukaan, yksin olet heikoilla (etenkin jos ei ole jäätikkötuntemusta ja kokemusta). (Ja kaksi miestä ei ole vielä köysistö, siinä vain varmistuu että molemmat menee varmasti samaan railoon!)

Stortoppen Bucht-toppenilta kuvattuna pari vuotta myöhemmin, oikealla Nordtoppen, vasemmalla nousureitti solasta: http://www.vastavalo.net/displayimage.php?pos=-191005

Edit: Näkyykös tuo?? file:///C:/Users/Koti/Desktop/VAELLUS/2007%207.%20Sarek%20_%20MAURIN%20VAELLUSSIVUT.html
Näemmä ei...??

Tarkoitus käydä huiputtamassa Sarektjåhkan Storttoppen.
1. Onko kokemusta mennä Alep Sarekjiegnan jäätikön kautta
2. Voiko tuon jäätikön mennä yksin turvallisesti?
3. Elokuun puolessa välissä, minkälainen on jäätikkö?
4. Mihin kohtaan voisi jättää teltan ja lähteä huiputtamaan? Mikä on ylin kohta missä voi vielä yöpyä?
5. Tarvitaanko lopun huipulle pääsyssä kiipeilyvälineitä? Jos tarvitsee, niin minkälaisia?

[TREKKING]

Tällainen hätäratkaisu tähän ongelmaan, poistetaan, jos haittaa jotain.


2007 7. Sarek
Sateisten huippujen Sarek
Kesän 2007 kohteena ollut Sarekin vaellus oli minulle kolmas, Uskolle ensimmäinen alueelle suuntautunut kesäretki.
Pääasiana vaelluksilla olemme pitäneet työn vastapainoksi luonnosta nauttimista, valokuvaamista ja liikuntaa, mutta myös huiputukset ovat aina olleet suunnitelmissa mukana, niinpä tälle reissulle oli kaavailtu neljää Ruotsin kolmestatoista 2000 metrisestä huipusta, Sarekin Nordtoppen, Stortoppen, Sydtoppen ja Buchttoppen.
Usko aloitti vaelluksensa Kvikkjokkista ja minä muutamaa päivää myöhemmin Suorvasta.

Uskon alkutaival
Heinäkuun alun Huippuvuorten reissun jälkeen kesälomaa oli vielä reilut pari viikkoa jäljellä. Olimme aikaisemmin keväällä sopineet Maurin kanssa lähtevämme Sarekiin kokeilemaan Sarektjåkkån huiputtamista.
Kamat alkoivat olla kuitenkin jo pesun jäljiltä kuivat ja kotona makailu alkoi kyllästyttää viikonlopun jälkeen siinä määrin, että kyselin Maurilta sopisiko hänelle, jos lähden muutamaa päivää aikaisemmin reissuun.

ti. – ke. 17.7 – 18.7.
Homma järjestyi hänen kannaltaan, joten hyppäsin tiistai-iltana 17.8. Tornion bussiin. Paikallisbussi oli perillä joskus 1-2 aikaan aamuyöstä, joten menin puistoon nukkumaan vain kääriytyneenä telttaan.
Neljän aikaan aamuyöllä merinäköalani pilasi vesisateen aiheuttama pilvisyys ja muutenkin telttakankaan päältä valunut vesi oli kastellut makuupussia siinä määrin, että löin kamat kasaan ja juoksentelin ympäriinsä pari tuntia pysyäkseni lämpimänä. Haaparannan Shell aukesi joskus kuuden aikaan, joten tutkiskelin aikani huoltamon aamupalavalikoimaa.
Luleån bussin lähtöön oli vielä pari tuntia joten käytin tilaisuutta hyväkseni tutustuen Haaparannan keskustaan hölkäten ympäriinsä rinkka selässä.
Bussissa olikin sitten jo lämmintä ja mukavaa, ripustin kuorivaatteet naulaan ja kuivattelin makuupussia ruumiinlämmölläni. Luleåssa oli bussin vaihto, odottelua ei ollut kuin parikymmentä minuuttia. Seuraava vaihto olikin vasta Jokkmokkissa, joten rupesin nukkumaan.
Jokkmokkissa joutui seuraavaa bussia odottelemaan parisen tuntia, minkä käytin pääasiassa varusteiden kuivatteluun bussiasemalla. Juttelin ruotsalaisen pojan ja tytön kanssa jotka olivat menossa Saltoluoktaan tarkoituksenaan kulkea Kungsledeniä pitkin Kvikkjokkiin.
Olin Kvikkjokkin bussissa ainoa matkustaja ja torkuin suurimman osan matkasta. Perillä olin keskiviikkona noin kello 18.30. Täydensin vielä tunturiasemalla kamoja ostamalla hyttysmyrkkyä ja muistiinpanovälineet, jonka jälkeen lähdin etsimään sopivaa telttapaikkaa.

to. 19.7.
Hyvin nukutun yön jälkeen laitoin kamat kasan ja lähdin tallustelemaan Kungsledeniä pitkin kohti Pårtestugania. Satoi tihkua ja kävelin hitaasti, koska varoin Huippuvuorten reissulla kipeytynyttä akillesjännettä.
Stuor Dahta järven kohdalla aurinko tuli esiin ja päätinkin syödä ja kuivatella yön aikana kastuneen ulkoteltan. Menohalut paranivat alkukankeuden väistyttyä Pårtestuganin kohdilla, eikä akilleskaan enää isommin ilmoitellut olemassa olostaan.
Kello alkoi olla lähellä puolta päivää ja porukkaa alkoi tulla vastaan. Päivä oli aurinkoinen ja Huomnasjin kohdalla päätin, että pesen pyykkiä ja nukun muutaman tunnin vaatteiden kuivumista odotellessa.

to ilta – pe. 20.7.
Heräsin illalla ja koska pyykki oli kuiva ja keli edelleen hyvä, päätin lähteä liikkeelle. Lämpötila laski pakkasen puolelle joskus kahden jälkeen aamuyöstä ja ilma oli erittäin kuulas. Pidin useita taukoja ja otin runsaasti kuvia. Yöaikaan kävelyssä oli myös hyvänä puolena se, että sai kävellä omissa oloissaan.
Kungsledenillä vaeltaminen on helppoa korkeatasoisten mökkien, säännöllisten veneellä tapahtuvien järvien ylityksien ja maaston helppouden takia. Päiväsaikaan porukkaa on enemmän Kungsledenillä kuin Pilpasuon luontopolulla äitienpäivänä.
Olin aamulla kuuden aikaan Laitajauressa ja laitoin venelipun salkoon, söin ja menin laiturille telttakankaan alle nukkumaan. Vene tuli muutaman tunnin odottelun jälkeen.
Aktse on todellinen turistirysä, joten jatkoin helteisessä kelissä Njunjesin yli Svineen. Tällä välillä oli todella paljon kulkijoita, vähänväliä sai olla sanomassa että terve.
Hieman ennen Svineä ruotsalaispoika ja tyttö jotka olin tavannut Jokkmokkissa tulivat vastaan.
Svinessä vene tuli noin vartin odottelun jälkeen ja pian olinkin Sitojauressa. Päätin jatkaa pari kilometriä Sitojauren pohjoisrantaa pitkin kohti luodetta ja nukkua sekä syödä siellä.
Oli perjantai-ilta ja olin melko väsynyt, mutta suurimmat juoksemishalut oli nyt tyydytetty.

la. – su. 21.7. – 22.7.
Heräsin puolen yön aikaan ja jatkoin Sitojauren rantaa seuraillen kohti luodetta. Maasto oli paikoin melko kivikkoista, etenemisvauhti oli vain 1 km tunnissa, mutta nautin omissa oloissani olemisesta Kungsledenin kauhujen jälkeen.
Laitoin teltan pystyyn Bivtjabakten kohdille, pesin pyykkiä ja nukuin. Lähdin yöllä liikkeelle ja menin ennen Rinimstugania Sitojauren rantaan peseytymään. Uimaan ei kärsinyt mennä, mutta Trangian kattilaa käyttäen sain myös tukan pestyä. Yö oli melko kylmä, joten pidin vauhtia yllä saadakseni ruumiinlämmön takaisin.
Kävelin koko yön ja leiriydyin Vuovresjågåsin kohdilla olevan kylpyammeen viereen.

ma. 23.7.
Olimme Maurin kanssa sopineet tapaavamme Kuhkesvaggen sillalla vasta tiistaina 24.7. joten aikaa oli runsaasti. Maanantaina lähdin kävelemään kohti pohjoista ja Guhkesvaggea. Olin iltapäivällä Sluggajåhkan kohdalla olevan porokämpän kohdilla.
Mauri oli sanonut lähtevänsä Suorvasta maanantaina, mutta kellonajasta ei ollut puhetta ja päätinkin pitää taukoa siltä varalta jos hän olisi lähtenyt aamusta. Guhkesvaggessa olimme sopineet tapaavamme tiistaina. Söin, pesin pyykin ja nukuin pari tuntia. Mauria ei näkynyt, joten päätin että odottelen häntä sillalla sovitun mukaisesti. Pystytin teltan Guhkesvaggjåhkan ylittävän sillan viereen maanantai-iltana. Mauri tuli sillalle tiistaiaamuna sopivasti heti aamupalan aikaan.

Minun alkumatkani
Läpi viikonlopun kestäneen kuvauskeikan, kuvien käsittelyn ja postituksen jälkeen pääsin vaimoni kanssa lähtemään 22.7. sunnuntai-iltana yhdeksältä.
Tunnin levähdysalueunien piristäminä saavuimme perille Suorvaan maanantaina aamulla kahdeksalta.

ma. 23.7.
Söin hiukan, vaihdoin vaellusvaatteet ylle, rinkka selkään ja lyhyen hyvästelyn jälkeen painuin pitkin Jiertajauren rantaa etelään kulkevalle polulle. Polku kulki rannassa pari kilometriä, jonka jälkeen heti alkoikin lähes yhtenäisenä jatkuva nousu kohti Sarekin ylänköjä.
Päivästä tuli aurinkoinen ja erittäin lämmin.
Ylätasanko oli noin neljäsataa metriä korkeammalla, jonne nousu irrotti tällaisena päivänä hien helposti peruskuntoiselta vaeltajalta, mikä taas houkutteli kaikki ötökät paikalle lähiseuduilta. Ohvia kului.
Ylängölle pääseminen helpotti hiukan lämpö- ja hyttysongelmaa, mutta ei riittävästi.
Myös puhelin lakkasi kuulumasta, sivistyskin jäi taakse.
Lisämausteena oravanpyörän väsyttämän vaeltajan päivään tulivat puronotkojen pajupensaisiin katoavat poropolut. Ensimmäisenä loma- ja vaelluspäivänä paikka tuntui kaikesta huolimatta paratiisilta.
Pidin ihmeenä päivän mittaan puoliunessa kuljettua kuuttatoista kilometriä. Ensimmäinen leirini oli 800 metrin korkeudessa.

ti. 24.7.
Heräsin aikaisin, edelleenkin väsyneenä, mutta intoa täynnä, sillä vain noin kolmen kilometrin päässä piti Uskon odotella minua Kukkesvaggen sillan luona. Mietiskelin oliko kaikki mennyt etukäteissuunnitelmien mukaan.
Nientoålken jälkeen näin sillan, enkä sitten muuta nähnytkään. Ei edes tullut etukäteen selvitettyä, minkä värinen teltta Uskolla on. Kävelin eteenpäin ja tuijottelin kohti siltaa, ei vieläkään mitään eikä ketään.
Vihdoin erään puronotkon jälkeen havaitsin sillan takana olevalla töyräällä vihreän teltan.
Sitten näin jo Uskonkin pienenä tikkuna sen edessä kävelemässä ja palaavan sisään telttaan.
Viimein pääsin sillalle, sen yli ja teltan luo.
Olimme tavanneet edellisen kerran huhtikuun lopulla, joten tuntui tosi hauskalta kätellä vaelluskaveria siinä tilanteessa ja varsinkin sillä paikalla Sarekin lumihuippujen juurella.
Nyt alkaisivat tositoimet.
Usko oli juuri syönyt, joten minäkin pidin ruokatauon sillä aikaa, kun hän pakkasi kamansa, jonka jälkeen suoriuduimme matkaan.
Jatkoimme vihmovien sadekuurojen keralla matkaa yläviistoon vielä noin kahdeksan kilometriä, kolmesataa metriä ylemmäs Kaska Sarekjeknan alareunaan, jonne pystytimme telttamme.
Matkaa kertyi päivälle noin 11 kilometriä. Olimme nyt hieman yli 1100 metrin korkeudessa.

ke 25.7.
Seitsemältä oli vielä viileää, vaikka aurinko paistoikin välillä puolipilviseltä taivaalta.
Laaksot allamme olivat täysin sumun peitossa. Oikea unelma-aamu Nordtoppenin nousuun. Olokin tuntui kohenevan hiukan aamu aamulta lisääntyneen unen myötä.
Rinkka tyhjäksi, kompressiot kireälle ja päivätavaroiden pakkaus. Kartan, kompassin ym. tärkeimpien tavaroitten tarkastus ja matkaan.
Ensin siirryimme lumilaikulle, joka ohjasi meidät jäätikön alimman päätemoreenin läpi vasemmalta puolelta. Siitä jatkoimme kivikossa seuraavan vallin yli ja näimme itse Kaska Sarekjeknan, joka oli vetäytynyt hyvän matkaa ylemmäksi, kuten useat muutkin jäätiköt viime vuosikymmeninä ja -satoina ovat tehneet.
Hieman ylempänä laskeuduimme nilkkoja myöten savessa puronotkoon, jonka saimme ylitettyä lunta myöten toisella puolella odottavaan upottavaan saveen ja sen jälkeen alkoikin Nordtoppenin lähes kolme kilometriä pitkä tuhat metriä ylempänä päättyvä nousu.
Ensin hiukan loivaa, sitten jyrkkenevää rinnettä melko irtonaisessa kivikossa seinämä toisensa jälkeen, tuntuen loputtomalta, kuitenkin vain noin kilometrin matkan, nousua ehkä noin viisisataa metriä.
Pidimme ruokailutauon jyrkän osuuden yläpäässä sopivasti löytyneen lumilaikun luona.
Syönnin jälkeen seuraava kilometri sujuikin jo helpommin rinteen loivetessa huomattavasti.
Sata metriä ennen huippua alkoi lumikenttä, joka loppui vasta 2056 metrin korkeudessa huipulla, jonne joku oli vaivautunut Nepalilaiseen tapaan viemään rukousliput huipun kivikasaan kiedottuna.
Nesteytyksen jälkeen alkoi valokuvaaminen ja paikkaan tutustuminen. Totesimme Stortoppenille vievän harjanteen olevan meille liian pysty parista kohtaa, kuten etukäteenkin olin lukenutkin jostain, joten emme edes ajatelleet harjanteen puolivälissä olevan möykyn taakse menoa. Myös tuleva reitti alhaalla Alep Sarekjeknalla ja seuraava leirintäalue Stortoppenin länsiharjanteen alapäässä kiinnostivat kovasti.
Pakolliset huippukuvat, kuvia eri huipuista ja muistikuvia joka suuntaan.
Usko onnistui valottamaan diafilminsä kerralla avaamalla takakannen ennen kelausta, joten huiputuskuvat otettiin uudelleen.
Maisemanautiskelujen jälkeen tulikin lähdön aika ja palasimme kiviselle laskeutumisuralle.
Huomaamatta askel alkoi painaa laskeutumisen edetessä ja jyrkemmän osan alkaessa mietin, koska Nordtoppenia sanotaan kävelyhuipuksi, että jos yrittäisin laskeutua ilman käsiä, alastulo olisi ainakin ”varma”. Touhu sujui tosi hitaasti jyrkkyyden ja irtonaisten jäkälistä liukkaiden kivien tähden. Pääsimme viimein teltoille väsyneinä ja tietenkin mielissämme ensimmäisen tavoitteen saavuttamisesta.
Ja sitten taas alkoikin Sarekin ”iltapäivämonsuuni”, lievänä onneksi vieläkin.
Ilta sujui moisen päivän jälkeen melko rauhallisesti kotitöissä. Ruoanlaitto, tiskaus ja pyykinpesu. Ainoastaan ”pyykkikone” nieli Uskon sukat jään alle, onnellinen löytäjä saa kuulemma pitää.
Matkaa tuli noin 8 kilometriä, korkeusero + -1000 metriä.

to. 26.7.
Heräsin kahdeksan maissa sadekuuroihin. Pitkät kuurot seurasivat toistaan koko aamupäivän pienin tauoin. Torkahtelin kuurojen tahdissa.
Uskokin heräsi iltapäivän puolella. Kuurot jatkuivat edelleen.
Kelistä ei ollut oikein muuhunkaan, joten söimme, pakkasimme rinkat ja suuntasimme taas yläviistoon kohti Alep Sarekjeknaa.
Sadetta, katkos, sadetta, pouta jne. Nousussa tuli kuuma ja viimein kyllästyin sadehousuihin ja tungin ne rinkan läpän alle, Seuraava kuuro kasteli vaellushousuni läpimäriksi. Parin pitkän kuuron jälkeen keli sitten lähes poutaantui loppuillaksi, joten pääsin kuivattelemaan housujani.
Nordtoppenin pohjoispuolella jouduimme pilveen ja kaivoimme kompassin esiin. Kaarroksesta vasemmalle jäätikölle tuli ilmeisesti jyrkästä erittäin vaivalloisen kivisestä rinteestä johtuen suunniteltua laajempi ja jouduimme jään reunaan alempana ja helpommassa paikassa kuin aioimmekaan, joten siitäkin oli vain pelkkää hyötyä jäätikölle siirtymisessä.
Noin kahden ja puolen pilvikilometrin jälkeen näkyvyys palaili pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ja jo jäätikön puolivälissä aloimme hahmottaa reittiä ilman kompassia.
Viimeinen kilometri olikin jo paljon helpompi kulkea.
Tulimme Stortoppenin länsiharjanteen jatkeena olevalle moreenille, jota jäät ovat jääkauden jälkeisinä vuosituhansina lykkineet sinne tänne ja löysimme helposti myös yleensä aina tällaisissa paikoissa olevat pari telttapaikkaa. Tällä kertaa en kuitenkaan kelpuuttanut niitä meille, niiden kivivyöryille herkän sijaintinsa vuoksi, joten teimme pari uutta teltansijaa hiukan kauemmaksi vuoresta. Reilun puolen tunnin maansiirtotöiden jälkeen pystyttelimme telttoja lähes tasaiselle alustalle.
Matkaa kertyi 7 kilometriä. Leirimme sijaitsi nyt 1600 m:n korkeudessa hiukan vajaat viisisataa metriä edellistä korkeammalla ja vain noin viisisataa metriä Storan huipun alapuolella. ”Helppo nakki” ajattelin. En tiennyt tarkalleen harjanteen vaikeudesta, mutta olin lukenut, että kuivalla kelillä siitä mitenkuten pääsisi.

pe. 27.7.
Seuraavana aamuna aurinko onnistui harhauttamaan minut nukkumaan pitkälle aamupäivään nousemalla Stortoppenin takaa vasta myöhään aamupäivällä.
Olin vieläkin väsynyt, joten julistin päivän yleiseksi vapaapäiväksi, jollaisia me vanhat vaeltajat pidämme aina joskus, kun siltä tuntuu.
Teimme lähiympäristöön valokuvauskierroksen, mutta nuoremmalle kaverilleni se ei tietenkään riittänyt, vaan hän päätti lähteä tutkimaan nousureittiä Storalle, joka kieltämättä kiehtoi myös minun mieltäni. Hän valitsi reitikseen länsiharjanteen vasemman, eli luoteissivun, koska itse harjanteessa oli pari aika jyrkkää pahtaa.
Reippaannäköisesti hän pikkuhiljaa hävisi kiviseen rinteeseen uhoten menevänsä jopa huipulle asti ja huomenissa tietenkin kanssani uudelleen.
Olin hiukan pettynyt, kun hän noin kolmen tunnin kuluttua palasi ja kertoi joutuneensa kääntymään takaisin liian jyrkän vyöryherkän kiven ja vaihtoehtona olleen läpiupottavan lumen takia.
Olin sillä aikaa rakennellut tuulimuuria telttani suojaksi, koska tiesin kokemuksesta sen tuulisenkin päivän tulevan, enkä täysin luottanut telttani ultrakevyeen kankaaseen. Usko teki illan kuluessa saman askareen. Tein jopa pihalaatoituksen teltan eteen ja absidiin edesauttamaan siisteyttä.
Myös sinä päivänä saimme hiukan nauttia kevyistä kuurosateista.

la. 28.7.
Edellisen päivän laiskottelusta johtuen nukahdin vasta puoleltaöin, mutta heräsin kuitenkin ennen seitsemää ehkä jännittävimpään päivääni tällä retkellä.
Hyvin pikaisten aamutoimien ja rinkan pakkauksen jälkeen suuntasimme länsiharjanteelle. Tuuli oli melkoinen ja taivas oli pilvessä. Sää ei suonut meille läheskään tyydyttävää huiputuskeliä. Kiersimme harjanteessa olleet pahdat pohjoisen puolelta vain hiukan käsiä apuna käyttäen, eikä harjanne loppujen lopuksi ollutkaan niin vaikea, miltä se alhaalta katsoen näytti.
Ylempänä sopivan lumilaikun vieressä söimme. Olen ottanut tavakseni kantaa keitintä, ruokaa ja vaatetta riittävästi kaikkiin olosuhteisiin, joten lähes kaikki reitin ja suunnitelmien muutokset ovat huiputuksissa mahdollisia. Tauon jälkeen alkoivat puolestaan taas sadekuurot.
Harjanteen loivempi yläosa olikin jo paljon helpompi edettävä.
Puolen päivän tietämissä olimme Stortoppenilla 2089 metrissä. Kakkostavoite saavutettu.
Tuuli lähenteli hurjaa. Näkyvyys oli lähes nollassa muutamia olemattomia pilvissä olleita aukkoja lukuun ottamatta.
Jo 1970- luvulla ensikerran mielessä käynyt ja jo silloin kartan ostattanut haave toteutui viimeinkin. Sama kartta oli edelleenkin mukana. Väliin mahtuu paljon vaeltelua, huiputuksia ja kokemuksien keräilyä ennen tämän välillä vuosikymmeniksikin unohtuneen tavoitteen toteutumista.
Kaivoimme vieraskirjan peltisestä laatikostaan ja kirjoitimme nimemme entisten jatkoksi. Olimme vuonna 2007 Stortoppenin kuudes ja seitsemäs kävijä.
Edelliset suomalaiset löysimme päivämäärältä 7. 8. 2003 terveiset vaan Tampereelle.
Jälleen samat huiputuskuvat ja -kuviot pilvessä ja sadekuurojen välissä.
Alkoi reitin tutkiminen Sydtoppenille päin. Keli kertoi pauhaavan tuulen jyminällä, että harjanteelle ei ole mitään asiaa. Kuitenkin hetken asiasta keskusteltuamme tulimme tulokseen, että täällä ei ehkä seisota lähiaikoina uudelleen, joten jos nyt hiukan kuitenkin kurkistettaisiin kiven taakse… ja toisen… kolmannen jälkeen reitti edelleenkin näytti mahdolliselta, joten jatkoimme varoen huipulta väliharjanteelle johtavan jyrkän kohdan laskeutumista edelleen.
Pian kävelimme noin kilometrin mittaista harjannetta kohtalaisessa tuulessa ja sateessa riemuisin askelin etelään kohti Sydtoppenia, muutaman jyrkemmän paikan lännen puolelta kiertäen. Itäpuolella oli äkkijyrkkä pudotus pari-kolmesataa metriä alempana olevalle jäätikölle. Harjanne ei ollut niin kapea, etteikö sillä olisi tällaisellakin tuulella pysynyt. Muutama möykky ja yksi muita hankalampi pikkuhuippu joista yhtä edelsi aivan tasainen usealle teltalle hyvin sopiva alue, mikäli tuuliolot vain sallisivat oleilun. Enpä todellakaan haluaisi kokeilla.
Pian saavuimme Sydtoppenin 2023 metrin korkeuteen.
Jo kolmas tavoite saavutettu. Huiputuskuvat edelleen tuulessa, pilvessä ja runsaassa sateessa. Vain muutamien sekuntien aukot pilvissä soivat mahdollisuuden alhaalla häämöttävien jäätiköiden valokuvaamiseen.
Sydtoppenilta Buchtille jatkuvassa vajaan kilometrin mittaisessa harjanteessa oleva lyhyt ”kiipeilyosuus” oli mietityttänyt jo suunnitteluvaiheessa minua pitkään ja olinkin suunnitellut reitin Buchtille etelän suunnasta Svarta Spetsenin kautta, joten suuntasimme paluumatkalle pystymättä pilvessä edes näkemään kyseistä kohtaa, saati arvioimaan sen vaikeutta.
Palasimme harjannetta Sturan huipun tuntumaan, jossa pidimme päivän toisen ruokatauon.
Paluumatkalla ja tauolla oli keli yllättäen alkanut seljetä. Pilvet ohenivat ja näkyvyyttä tuli huomattavasti lisää.
Katselimme tauolla avautuvia mahtavia maisemia jäätiköille ja ympäröiville huipuille auringon valaistessa nuukaillen ja valikoivasti maisemaa.
Katselin istumakiveltäni pilvistä reilusti sata metriä ylempänä olevaa Stortoppenia ja siitä vasemmalle laskeutuvaa aurinkoista länsiharjannetta ja sain ajatuksen oikaista etelärinteen poikki suoraan harjanteelle. Säästäisimme paljon aikaa ja voimia jos se olisi mahdollista.
Tauon jälkeen suuntasimme etelärinteelle joka oli alaspäin viettävien kalliohyllyjen ja aivan irtonaisen kiven takia tarkasti kuljettava paikka. Hiukan alempana ylitimme huipulta alas johtavan jäälaikun, jossa oli juuri riittävästi lunta potkia askelmat käyttämättä jäärautoja ylityksessä. Tein raskaamman työn ja Usko vain sauvakäveli kohdan ohi.
Oikotie jatkui lyhyen kallion ja juomatauon jälkeen ylös erittäin löysää kivivyöryrinnettä ja päättyi onnellisesti länsiharjanteelle.
Sadekin alkoi taas. Ilmeisesti podin myös jonkinasteista ”taisteluväsymystä”, koska en taaskaan jaksanut pukea sadehousuja jalkaan. Pian olivat vaellushousuni jälleen läpimärät.
Sade teki harjanteen jäkälän peittämät ja hiukan myös sammaloituneet kivet erittäin liukkaiksi ja petollisiksi kavuta alaspäin, joten vauhti oli toivottoman hidasta. Vedentulo loppui noin tunnin kuluttua ja kun myöhemmin pääsimme teltoille oli edelleen melko voimakas tuuli tehnyt tehtävänsä housuilleni, ne olivat lahkeensuita lukuun ottamatta kuivat.
Leiriin tulon jälkeen ilma alkoi huonontua todenteolla. Sade yltyi kilpaa tuulen kanssa. Olimme päässet harjanteelta onneksi ajoissa. Vaikka olimmekin rakentaneet tuuliseinämät telttojen suojaksi, Mikkajeknaa ylös puhaltava, solaan ahtautuva ja siinä alaspäin pyörteilevä tuuli riepotteli välillä suoraan ylhäältäpäin telttoja lähes myrskyn nopeudella.
Ilta ja alkuyö menikin tuulta kuunnellen ja teltan naruja vahtien.
Puolenyön maissa keittelin rommikaakaokahvit ja jonkin aikaa hiukan ehkä jo heikkenevää tuulta kuunneltuani nukahdin.
Matkaa tänään noin 5 kilometriä, korkeusero noin + – 600 metriä.

su. 29.7.
Pitkällisten aamupyörimisten jälkeen nousin viimein kymmeneltä kurkistelemaan keliä. Maailmamme oli synkässä pilvessä, sataa tihuutti ja tuuli puhalsi edelleenkin melko reippaasti. Vettä tuli kello neljääntoista asti, jolloin pilkahti jopa aurinko hieman.
Olimme löytäneet luoteisrinteeltä kohdan jossa puhelin kuului hiukan ja Usko kävi ylhäällä yrittäen hankkia tuoretta säätietoa ja lähetti terveiset kotiin.
Meillä alkoi olla aikataulullisia paineita siirtyä Mikkajeknan yli seuraavaan leiripaikkaan Svarta Spetsenin kaakkoispuoliseen solaan Buchtin huiputusta varten.
Jääkenttä oli lähes koko ajan pilvessä, sadekuuro seurasi toistaan ja ehkä myös edellisen päivän rasitukset saivat aikaan sen, että pidimme toisen vapaapäivän.
Myös ensimmäiset oireet puoli vuotta sitten leikatun polveni turpoamisesta olivat ilmaantuneet aamulla. Ajattelin lepopäivän poistavan kaikki tuollaiset pikku ongelmat.
Minäkin kävin illalla ”puhelinkioskissa” vaihtamassa viestit kotiväen kanssa ja ennustelin jo vaimolle parkkipaikalle tulopäivää.

ma. 30.7.
Vaihteeksi pilvipoutainen aamu auttoi meitä kasaamaan tavarat rinkkoihin.
Suunta vain oli nyt muuttunut epäselväksi koska polveni oli turvonnut yöllä hiukan lisää.
Tuloreittimme pohjoisen kautta Kukkesvaggeen sillalta ylös solaan olisi kolmannesta lyhyempi kuin etelän kautta suunniteltu alkuperäinen paluureitti.
Tein diagnoosia polvesta ja punnitsin kaikki mahdolliset asiaan vaikuttavat tekijät.
Pian suuntasimme etelään. En ole koskaan halunnut kulkea samoja jälkiä itseni kanssa, enkä siis tekisi sitä nytkään, kun ei sentään vielä ole pakko.
Siirryimme satulan reunalle jään yläpuolelle ja aloitimme hitaan laskeutumisen hyvin irtokivistä jyrkkää rinnettä muutaman kymmenen metriä alempana olevalle Mikkajeknan jäätikölle. Pääsimme kunnialla alas ja suuntasimme kaakkoon kohti seuraavaa kohdettamme, noin neljän kilometrin päässä häämöttävää solaa.
Hetken kuljettuamme Usko osoitti aivan jään alapäässä olevaa mustaa laikkua ja kysyi, että mikähän tuo on. Totesin railoksi ja jatkoimme matkaa. Hetken kuluttua katsoimme uudelleen ja totesimme railon liikkuneen ylemmäksi ja haarautuneen kahdeksi pisteeksi.
Ensimmäiset ihmiset kuuteen päivään.
Kaksoispiste kasvoi pian pilkuiksi ja saatoimme ennakoida niiden reittiä, joka yllättäen ei suuntautunutkaan kohti Stortoppenia takanamme, vaan ristesi omaa reittiämme hiukan edessämme olevan Sydtoppenin juurella 1330 metrin korkeudella.
Seuraavan johtopäätökseni mukaan pilkut asettuisivat tauolle rinteen alapään kiville.
Kun pääsimme paikalle, näimme lumella vain jäärautojen jättämät jäljet, jotka jatkuivat ylöspäin häviten kivien sekaan. Katsoimme vielä hiukan ylemmäksi ja sieltä heilahtivat pikkureppuisten nuorten miesten kädet iloiseen tervehdykseen ja jatkoivat vauhdikkaan näköistä kiipeämistä hurjan näköisellä rinteellä kohti Sydtoppenia.
Vaihteeksi alkoi kaatosade. Ei suosinut keli tätäkään parivaljakkoa.
Entisistä kurahousuleikeistä rohkaistuneena jätin nytkin sadehousut pukematta ja pian kävelin taas housut litimärkänä jäätikköä etelään.
Saavuimme rinteen juurelle, josta piti päästä Mikkajeknan ja Årjep Sarekjeknan väliseen solaan joka oli suunniteltu reittimme Buchtille. Totesimme reitin rinkkojen kanssa ja sateessa kulkukelvottomaksi, joka olikin lopullinen este aikataulun ja turpoavan polveni lisäksi Buchtin liittämiseksi huiputuslistaamme.
Sen hetkisessä myräkässä ja jäältä etelän puoleiseen solaan johtavassa jyrkässä väsyttävässä nousussa pettymys ei jostain syystä tuntunut hirvittävän suurelta. Olimmehan kuitenkin saavuttaneet kolme suunnitelluista neljästä huipusta.
Kahdeksannen vaelluspäivän jo ollessa meneillään ajatukset helposti livahtivat alamaiden lämpöön, mukavuuksiin, kunnon ruokaan ja ehkä vielä kuivempaan keliinkin. Ainoastaan hiukan alle neljänkymmenen kilometrin poistumismarssi erotti meidät tuosta kaikesta.
Lähtöpisteenä oli sola 1550 metrin korkeudessa. Päätepiste 420 metrissä Suorvan padolla. Ajattelin optimistisesti, että loppu onkin pelkkää alamäkeä.
Aloimme pitkän alamäkemme pienellä jäätikön ylityksellä. Laskeutumisen jatkuessa etsimme lumilaikkuja kivikoiden keskeltä helpottamaan kulkuamme.
Sateen heiketessä myös suunnistamista haitanneet pilvet ohenivat ja alempana pääsimme niistä kokonaan eroon. Noin nelisensataa metriä Rapadalenin yläpuolella aloimme kaartaa laakson suuntaisesti kaakkoon. Tjågnåris-Ålken itäpuolelta löysimme pienen lammen jonka rannalle pystytimme telttamme.
Jälleen oli loppupäivän pouta kuivannut housuni joten vältin taas aamulla märkien housujen jalkaanvetämisen.
Matkaa maanantaille kertyi kahdeksan kilometriä, korkeuseroa +200m -800m. Olimme noin 1100 metrissä.

ti 31.7.
Heräsin aamulla kaveriani aikaisemmin, joten kävin hiukan kuvaamassa poroja ja samalla tutkin Tjågnårisjegnalta lähtevän joen ylitysmahdollisuuksia kuivin jaloin.
Alempana Rapadalenissakin joki on kuuluisa toisinaan vaikeasta ylitettävyydestään. Löysin paikan läheltä jään päätemoreenikasoja ja toivoin, että vesi ei lämpenemisen myötä nousisi liikaa, ennen kuin kerkeäisin yli rinkan ja edelleenkin hiukan enemmän turvonneen polveni kanssa.
Palasin leiriin jossa kaverinikin olikin jo hereillä ja touhuissa. Kasasimme kamat ja läksimme matkaan. Usko säärystimineen päätti tapansa mukaan mennä suoraan yli, minä läksin kiertämään ylempää löytämästäni kohdasta. Pääsin yli kunnialla.
Kohtasimme pari kilometriä myöhemmin, kunnes taas erosimme, kun hän Pielastuganin paikkeilla halusi laskeutua alas laaksoon. Jatkoin rinteellä Pierikjauren yläpuolella olevalle ”näköalapaikalle”, jossa näin mielestäni yhden reissun parhaista maisemista.
Sitten alkoi kartallakin kohtalaisen jyrkältä näyttävä laskeutuminen Pierikjaurelle. Hetikohta seinämä muuttui jäiseksi lumilaikuksi, joka jyrkkeni kulkukelvottomaksi alaspäin mennessä, joten se suunta oli pois laskuista. Suuntasin vaakasuoraan lumen poikki noin parinsadan metrin päässä olevaan kivikkoon potkien askelmia kovaan lumeen, jääraudat kun roikkuivat Uskon rinkassa. Loppumatkasta jalkaterät olivat jo täysin voimattomat ja pelkäsin pikaista laskeutumista alhaalla odottavaan rakkaan. Pari taukoa kuitenkin pelastivat tilanteen ja saavuin kivikon reunaan jota myöten varoen laskeuduin alemmas.
En vieläkään mennyt aivan rantaan asti, vaan jatkoin koilliseen seuraavalle jyrkänteelle jonka laskeuduttuani olin lähes järven tasolla.
Rantapolkua pitkin sadeviitat lepattaen viipotti lähes kymmenen hengen retkue, joka myöhemmin Uskolta kuulemani tiedon mukaan oli suomalainen.
Toverini oli sillä aikaa hävinnyt polkua kulkiessaan jo näkymättömiin, minun hidastellessani ylempänä rinteellä.
Monta paria vaeltajia näkyi tällä kuusi kilometriä pitkällä parin kovan sadekuuron kastelemalla laaksonpohjaosuudella, ennen kuin kiipesin 1006 metrin korkeuteen Vuoinesvaratjåkkån itäpuoliseen solaan ja sen yli kohti Kukkesvaggen siltaa.
Vielä viimeisenä esteenä sille päivälle tuli Vuoinesjegnalta laskeva joki. jonka ylitys hiukan haetutti paikkaansa.
Viimein pääsin sillalle, jossa toverini jo oli odotellut polvivaivani hidastamaa minua jonkin aikaa. Söin noin kolmen minuutin pikaillallisen ja jatkoin matkaa. Usko seurasi pian perässä ja sai minut helposti kiinni, koska liikuin ontuen jo melko hidasta tahtia.
Jatkoimme vielä noin kolmen kilometrin matkan lisääntyvässä tuulessa ja jälleen alkaneessa sateessa.
Noin yhdentoista aikaan illalla pystytimme teltat.
Paikka oli muuten hyvä, paitsi vaikutti tuuliselta. Minkäänlaista paremmin tuulelta suojaavaa notkoa ei kuitenkaan näkynyt lähistöllä, joten jäimme siihen. Laitoin oman telttani tuulen suuntaisesti ja vielä lähes teltankokoisen kiven taakse. Voimakas tuuli puhalsi oudosti pohjoisesta Nientotjåkkån rinteestä päin. Varmistimme kiinnitykset kivillä ja menimme telttoihin. 16 kilometrin taival oli minulle tänään jo maksimisuoritus. Korkeus nyt 800 metriä.

ke. 1.8.
Tuuli tuntui yltyvän.
Keitin rommikaakaokahvit ja lisäsin palan sokeria juhlistamaan tunnelmaa.
Yritin nukkua. Meteli vain oli hirveä tuulen paukutellessa telttakankaita. Saatoin käydä muutaman sekunnin unen puolella, kunnes pauke taas herätti minut. Tätä jatkui pari tuntia. Sitten kuin huomaamatta sisäteltan kangas alkoi kutitella naamaani. Vetäydyin keskemmälle teltassa. Kangas seurasi perässä. Välillä tuli sellaisia puuskia, että painauduin teltan seinää vasten peläten lepatuksen repivän kankaan, tai ainokaisen kaaren katkeavan. Sisäteltta alkoi läpsiä minua kunnolla. Taas vetäydyin keskemmälle, välillä tuin telttaa tuulen puolelta, nukkumishaaveet alkoivat unohtua.
Huomasin tuulen kääntyneen länteen ja se puhalsi kohtisuoraan teltan pitkälle sivulle nyt jo myrskyn voimalla. Nyt läpsäykset jo sattuivat. Kypsyin tilanteeseen.
Kello oli noin puoli neljä, kun puuskien välissä karjuin naapuritelttaan, että nukutko. Ei ollut kuulemma ollut menestystä sielläkään. Sovimme pikaisesta poistumisesta vahvemman edessä, pelkäsin telttani hajoavan tuhannen riekaleiksi myrskyssä.
Neljältä astuimme yöhön. Ilma oli sanontaa mukaillen happikylläinen ja erittäin raikas. Matkaa oli vielä jäljellä noin kuusitoista kilometriä, 400 metriä alemmas, joten mikään pikku aamulenkki se ei tässä kelissä tulisi olemaan nukkumatta ja tällä polvella, joka ehkä hiukan tässä tilanteessa jo unohtuikin. Heti ensimmäisen puron ylitys kuivin jaloin tuntui mahdottomalta, joskin se kuitenkin onnistui paljon ylempää.
Satoi, tuuli myrskyten, hikosimme, Uskon takki alkoi vuotaa, minullakin vesi tunki sisään joka reiästä.
Jos pysähtyi tuli heti kylmä, emme siis pysähtyneet muuten kuin juomaan. Vettä piisasi myös maassa joka askeleelle ja kenkämme tuntuivat imevän sitä tässä vaiheessa jo hyvin ahnaasti. Puolivälin jälkeen jouduimme pilveen. Olin ontunut Uskon perässä, kun en oikein viitsinyt suunnistaa. Nyt, kun Usko marssi omaa lämmittelytahtiaan sumussa näkymättömiin, jouduin kaivamaan esiin kiinalaisen kompassini, jota joutuu neulan huonon tasapainotuksen vuoksi pitämään kallellaan. Marssin seuraavan tunnin kompassin neulaa tuijottaen, maasto ei oikein antanut osviittaa suunnasta. En myöskään osunut Suorvaan menevälle polulle, olin aivan liian ylhäällä.
Kuin huomaamatta sade ja tuuli heikkenivät hiukan ja ylängön reunalla myös pilvet ohenivat vähän ja hieman alempana myös pato ilmestyi näkyviin.
Vuoskelvaggesta laskeva joki oli valtava koski. Kaikki haaveet kuivista kengistä olivat jo kaukana takanapäin, joten vain kävelin suoraan joen yli vesi reisiin asti ulottuen sellaisesta kohdasta jossa liian kova virtaus ei vienyt minua mukanaan. Yritin soittaa parkkipaikalle vaimolle, että olemme jo alle viiden kilometrin päässä, aukaisehan eväskori valmiiksi, mutta kun kaadoin puhelimesta vedet pois, se ei jostain syystä kuitenkaan suostunut toimimaan.
Samassa näin Uskonkin ylempänä rinteellä. Suuntasin kohti patoa vinosti alas ja tulin koivujen ja pajujen keskelle. Ja ötököiden. Niitä oli taas miljoonia. Oli pakko kaivaa myrkyt esiin ja haistella loppumatka vielä sitäkin. Kulku kävi vaikeaksi, joten suuntasin jyrkemmin alas polun toivossa. Löysinkin sen yllättävän pian. Se vaan ei ollutkaan sama hyvä polku, joka seuraili hiekkaharjuja ja jota olin mennyt ylöspäin, vaan joku poropolku ja samalla moottorikelkkaura, joka meni ylös alas jokaisen suon ja hetteikön kautta, mitä rinteessä oli. Ne kun ovat talvella kelkalle tasaisempia reittejä. Minulle se tiesi runsaan veden lisäksi mutakylpyä.
Viimein uralta kääntyi poropolku laskeutuen vielä muutamien soiden kautta suoraan rantaa kohden.
Olin loppumatkasta ahminut veden lisäksi myös hilloja veden huuhtelemien poronjätösten seasta, kun en ollut koko aamuna syönyt mitään muuta ja varmaankin siitä johtuen myöhemmin illalla kannoin myös siitä seuraukset.
Pääsin tasamaalle. Onnuskelin hiljakseen viimeiset sadat metrit Jiertajauren rantaan vieläkin melko reippaasti humisevan koivumetsikön läpi vaellussauvaani tukeutuen. Sade oli jo loppunut. Viimeinen puro jonka syvyyteen en enää kiinnittänyt mitään huomiota, penkka ylös ja olin auton raiteissa.
Tyttäreni huomasi minut kaukaa ja juoksi vastaan. Halasimme. Samalla näin, kuinka Usko ilmestyi autoni viereen. Ajoitus oli täydellinen. Oli puolipäivä.
Tervehtimisten ja halausten jälkeen heittelin kaikki läpimärät vaatteeni kasaan auton viereen ja vaihdoin kuivat ylle.
Tuhosimme hetkessä muutamia mukillisia tuoremehua.
Vaimoni teki sillä aikaa tulet kertakäyttögrilliin ja laittoi makkarat paistumaan. Saimme myös kinkkumakaronisalaattia ja patonkia.
Pian alkoivat jalat tuntua taas tukevammilta seistä. Vasen oli tosin tuntunut tukevalta jo monta päivää.

[akallio]

(Ja kaksi miestä ei ole vielä köysistö, siinä vain varmistuu että molemmat menee varmasti samaan railoon!)

Kaksi henkeä on köysistö, mutta kohonneilla riskeillä. Kolme on paljon parempi ja aika ehdoton, jos ei ole juurikaan kokemusta.

[TREKKING]

(Ja kaksi miestä ei ole vielä köysistö, siinä vain varmistuu että molemmat menee varmasti samaan railoon!)

Kaksi henkeä on köysistö, mutta kohonneilla riskeillä. Kolme on paljon parempi ja aika ehdoton, jos ei ole juurikaan kokemusta.

No, korkeintaan "köysistö" , ainakin varaisin melko pitkän köyden että tilanteen sattuessa molemmat kerkeäisivät yrittää jarrutella ja ehkä takimmainen jäisi jopa pinnalle ja pääsisi hakemaan apua. Puhelimen kuuluvuus saattaa edelleenkin olla olematon tuolla alueella.

(Ei ole näkynyt uutista, että tuo v.2006 railoon pudonnut olisi vieläkään löytynyt, mitenkähän lie.)

[akallio]

Kahden hengen etu on siinä, että liikkuminen on huomattavan paljon helpompaa kuin enemmällä väellä. Sen kätevyyden voi ulosmitata käyttämällä pitkää välimatkaa köydessä. Jarrusolmujen käyttö on myös aika must. Seuraava haaste sitten onkin, että miten yksi ihminen saa hilattua toisen ylös.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen: railoon ei kannata pudota, eikä ainakaan Sarekissa, eikä ainakaan ilman kohtuullisen laajaa kokemusta. Jos ei ole aiemmin jäätiköillä liikkunut, niin Sarek ei ole hyvä paikka aloittaa.

[Hanu]

Sarek ei ole hyvä paikka aloittaa mitään harjoittelemaan. Minä en ole kuin reunoja kokeillut, mutta kolmen reissun kokemuksella suuri kunnioitus paikallisia luonnonvoimia kohtaan. Ihan kaikkia.

[Pena10]

Sarekista on kokemusta kahden vaelluksen verta. Yksi niistä yhdeksän päivää yksinään.
Minulla on aina Garmin InReach mukana, koska kännykkä ei todellakaan kuulu tuolla.

Olen kiivennyt kaksi helppoa Niak ja Borgtoppen. Tuonne Sarekin stortsoppenille kiipeäminen itsessään ei ole ongelma, vain tuo jäätikkö.

Täytyy varmaan järjestää kaveri tuohon jäätikön ylitykselle. Harmittavasti kiipeilyyn suostuvia ei ole.

Pari kysymystä vielä:
1. Nordtoppen on helppo, mutta väli Storstoppenille hankala. Kuinka hankala?
2. Pystyykö tuota jäätikön sivua menemää jotenkin, ilman että menee jäätikölle

[akallio]

Suoraan sanoen en suosittele ollenkaan, että hankit kaverin jäätikön ylitykseen ja lähdette sitten Sarekiin. Oletan siis, että et ole käynyt jäätikkökurssia tai hankkinut samoja taitoja muuten. Jos haluatte ylittää jäätiköitä (kesällä) Sarekissa, niin oikea marssijärjestys on mennä kurssille, sitten helpommalle jäätikölle ryhmän kanssa ja sitten ryhmän kanssa Sarekiin.

1. Internetissä ja opaskirjoissa kerrotaan, että lyhyt pätkät greidien 2-4 kiipeilyä, lähteistä riippuen. Vaatii siis tradivarmistustaitoja ja kiipeilytaitoja, tai sitten kovia kiipeilytaitoja ja suurta itseluottamusta. Toiseen suuntaan pitäisi päästä köysilaskeutumalla.

2. Väittäisin, että tähän kysymykseen ei voi vastata muuten kuin paikan päällä. Jäätiköt liikkuvat koko ajan. Jäätikköjen ja kallioseinämien välit on pääasiassa hyvin vaikeakulkuisia, mutta ei aina ja kaikkialla.

[Tunnelivaeltaja]

Sarektjåhkkån pohjois- ja päähuipun välinen harjanne vaatii vuorikiipeilytaitoja ja -varustusta, eli ei sovellu esim. minulle.

Tässä kuitenkin linkki Utsidanilla olleeseen kertomukseen, jossa "turistiksi" itseään kutsuva henkilö teki päiväretken Sarektjåhkkå-massiivin yli
Vuojnestjåhkkåsta Nordtoppenille asti. Köysi oli mukana, mutta loppujen lopuksi mies selvisi sitä käyttämättä(!). Olosuhteet olivat kuitenkin ihanteelliset, ja kokemusta ja taitoa ilmeisesti paljon. Kertomuksen loppupuolella on yksityiskohtainen selostus Stortoppenin ja Nordtoppenin välisestä harjanteesta.

[TREKKING]

Tuossa "Turistin" jutussa onkin aika hyvin kerrottu nuo Sarektraversen kohtalonpaikat, kannattaa ottaa tosissaan jos ei harrasta kiipeilyä, turisti on jo hyvinkin kiipeilijä, ei aivan tasamaan tallaaja.
Minusta hauskaa harrastusta ei kannata pilata kuolemalla sen parissa!




Reitti kulkisi tuosta seinämän alaosaa vasemmalta oikealle (Pohjoishuippu), näkyy vielä olevan alaosa jyrkempää (tuolla lumen takana), hämähäkki ehkä.....

Entäs jos ottaisit aluksi jotain helpompaa, kuten tuon Pohjoishuipun itäharjannetta pitkin, tai Vuojnestjåkkå/Spijkka, myös Pårte on helppo, Bucht on jo hiukan monimutkaisempi ja joutuu jo käyttämään käsiäkin.

EDIT: Aika tekee tehtävänsä.... pienen harkinnan jälkeen luulen että kuvassa on huippu 1853m. ja Pohjoishuippu on siitä oikealle ja vielä hiukan jyrkempiseinämäisenä. Mutta se ei nyt muuta sitä tosiasiaa että jäätikkö on ainut reitti tuon solan leirintäalueelle.

[hannes]

Akka ja Pårte ovat normaalikuntoiselle helppoja, näkymät hienot.
Itsellä ei tehnyt mieli Pårten jäätiköille..huiputus riitti.

Pårtelle mennessä teltat olivat noin kilometrissä ja yöllä alkoi kunnon myrsky. Teltan seinää vasten nojaten homma hoitui puuskissa, vaikka kaikki kastuikin. Tuon reissun jälkeen hylkäsin halpiskiinalaisen ja siiiryn Hilleen!
Liika säätäväisyys voi kostautua ikävästi.

[cobbo]

Sarekista on tullut ihan äskettäin englanninkielinen opaskirja jossa käsitellään myös noita huippureittejä: https://sareknationalpark.wordpress.com/, mukaanlukien Sarektraverse. En ole lukenut vielä itse, mutta instagramin pohjalta vaikuttaisi että kirjoittaja tietää mistä puhuu.