tyy kirjoitti:... toisille Pohjois-Karjalan suuret suot ovat todellista tarujen erämaata. Jotkut ovat mieltyneet metsä-Lapin kotoiseen turvaan ja vuolaisiin jokiin. Joillekin Itäkairan muuttuminen Saariselän tuntureiksi Jaurulla on parhainta parasta.
Missä on sinun sielunmaisemasi?
Metsät, korvet, rääseiköt, suot, joet, purot, järvet. Avotunturit siintävät ja sinertävät jossain kaukaisuudessa.
Lainaan luvatta Anto Leikolan esseelkokoelmassa
Luonnon äärellä (WSOY) olevaa tekstiä esseestä
Ihminen ja luonto historian virrassa.
- Mutta uudenlainen, salaperäinen, villi ja kuohuva luonto teki tuloaan. Romantiikka nosti tunteet järjen edelle niin kuvataiteissa ja kirjallisuudessa kuin osaksi elämässäkin ja samalla se täytti luonnon tunteilla. Luonnon kutsun noudattaminen ei enää ollut pyrkimystä kohtuullisuuteen ja harmoniaan, ei edes Luojan viisauden etsimistä ja hänen täydellisyytensä ylistämistä vaan antautumista tunteille ja niiden vaihteluille. Romantiikkaa kiehtoi historiassa keskiaika, sen utuinen hämärä, sen kuvitellut ylevät tunteet, sen hämyiset katedraalit ja ritarilinnojen rauniot, ja luonnossa sitä kiehtoivat hymyilevien viljelymaisemien ja paimenidyllien sijasta synkät ikikuusikot, peninkulmaiset korvet, valtoimenaan kuohuvat kosket sekä vuoriseutujen salaperäiset rotkolaaksot. Luonto oli arvaamaton, mystinen, se vaihtoi tunnelmansa syksyn rajumyrskystä keväisen illan - Pohjolassa tietenkin vaalean kesäyön - kuulaaseen rauhaan. Mutta romantiikan luonnon tuli olla alkuperäistä, ihmiskäden jälki ei siinä saanut näkyä muuten kuin enintään hämärän muinaisajan rappeutuvina jäännöksinä.
