Erämaiden Kulkuri, Jaakko Halmeaho on menehtynyt

[nuoriso-osasto]

Sain tiedon, että Erämaiden Kulkuri, Jaakko Halmeaho on menehtynyt Kotkan sairaalassa perjantaina 14.11 80-vuoden iässä.

Tutustuin Kulkuriin alkuvuodesta 2024, kun ostin häneltä ilman käyttöä jääneet Karhun metsäsukset. Kauppojen yhteydessä jäimme kahvipöydän ääreen keskustelemaan vaeltamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Päädyinkin lähtemään hänen luotaan ostettuani suksien lisäksi muutakin varustetta, sekä muutamia eräkirjallisuuden klassikoita. Palasin melko pian hänen luokseen, kun kävin samana keväänä tutustumassa itselleni entuudestaan tuntemattomaan Repoveden kansallispuistoon häneltä saamiani vinkkejä hyödyntäen. Retkeltä palatessani pysähdyin taas hänen luonaan kertomaan kokemuksiani puistosta.

Seuraavan puolentoista vuoden aikana tavakseni tuli pysähtyä Kulkurin luokse kyläilemään aina kulkiessani Kouvolan ohitse. 57-vuoden ikäeromme ei häirinnyt keskustelun juoksua, päinvastoin. Repovedelläkin kävin useamman kerran. Olihan minulla kiinnostavaa sisäpiiritietoa alueesta motivoimassa matkojani. Nyt maanantai-iltana sain hänen pojaltaan tiedon, että Kulkuri on nukkunut pois. Lyhyen ystävyytemme aikana ensin ostin häneltä tunnettuja eräkirjoja, kuten Järvisen ja Paulaharjun teoksia, joita en ollut ehtinyt vielä lukea. Pian kuitenkin hän alkoi lahjoittamaan niitä minulle. Aina kylään tullessani olohuoneen pöydällä odotti muutama kirja, joiden hän uskoi olevan minulle kiinnostavia. Nyt tänään sain tiedon hänen pois nukkumisestaan sen takia, että hän oli laittanut viimeiseen toiveeseensa maininnan, että minä voisin hakea loput kirjat pois.

Lokakuun puolivälissä kävin seitsemän yön vaelluksella Kemihaaran suunnilla. Olin käynyt alueella kerran aiemmin, mutta halusin tulla vielä uudestaan koluamaan paikkoja, jotta olisin voinut niistä paremmin keskustella Kulkurin kanssa. Olihan hän Repoveden lisäksi juuri Itäkairan asukki. Vaellukselta palattuani Kulkuri oli kuitenkin joutunut jo sairaalaan ja Itäkairan vaelluskokemukset jäivät jakamatta. Lyhyt ystävyytemme oli minulle todella tärkeä ja siksi jaankin tämän tänne.

[Micke]

Keveät mullat Kulkurille, yhdelle Itäkairan elinkautiselle. Siinä on yksi kulkija, jota tulen iankaikkisesti katsomaan ylöspäin, joka ei ole halunnut julkisuuteen, vaikka reissuillansa olisi ansainnutkin.

Emme tule ikinä näkemään Eräkulkurin muisteloita, mutta voimme aina muistaa Kulkurin, joka tännekin kirjoitti värikästä kieltään. Kaikella on aikansa, mutta jään kaipaamaan!!

[diver]

Jospa se kulkurin henki sinne itäkairaan pääsi.Kevyttä ahkiota eräkulkurille sinne tuonilmaisiin.

[nuoriso-osasto]

Vajaa kuukausi sitten kirjoitin Tampereen yliopiston Tuotantotalouden killan kiltalehteen Infactoon ensimmäisen erätekstini, kun päätoimittajana oleva ystäväni päätti tehdä numerosta kaunokirjallisuusaiheisen. Lehteä ei ole vielä julkaistu, mutta voisin julkaista tekstini tässä Eräkulkurin muistolle. Tekstissä kaikki faktat eivät tietoisesti pidä paikkaansa, mutta on varmasti havaittavissa, mistä olen sen ammentanut. Älkää tuomitko, vaikka teksti onkin nuoren ihmisen kirjoittama raakile. Ajatus särkyvästä kirkkaudesta on lainattu Järvisen elämän loppupään tuotannosta.


LAAVU

Istun laavun reunalla ja tunnen edessäni punaoranssina leimuavan nuotion lämmittävän kasvojani, käsiäni ja polviani retkeilyhousujen ja kalsareidenkin läpi. Nuotion takana häilyy lepattavan kajon valaisema soinen lammen ranta. Lampi on pieni. Vastarannan puiden ääriviivat erottuvat myös marraskuisesta pimeydestä huolimatta. Ympärilläni lämpötila putoaa kovaa vauhtia kohti pakkasasteita, mutta itse en sitä tunne.

Muutaman kilometrin päässä, kansallispuiston puolella, on muitakin retkeilijöitä, ja he sen sijaan tuntevat. Kosteassa teltassa makuupussiin ja untuvatakkiin kääriytynyt retkeilijä kokee vallitsevan tilan hyvinkin eri tavalla. Puiston virallisilta leiripaikoilta kuuluu varmaan tällä hetkellä ähinää ja keinokuitukankaiden kahinaa, kun sormiensa tuntoa nopeasti menettävät retkeilijät kömpivät telttoihinsa otsalamppujen kolkkojen valokeilojen valaistessa heikosti ympäristöä. ”Pitikin lähteä marraskuussa… Kellokin on vasta kahdeksan, ja useampi tunti jo paleltu pimeässä…”

Lähdin itsekin liikkeelle kansallispuiston suositulta parkkipaikalta. Vaikka ruuhkainen sesonki on jo ohi, parkkipaikalla oli silti useampi auto, kun saavuin sinne hämärtyvässä marraskuisessa iltapäivässä. Olen Etelä-Suomessa, eikä täällä täysin hiljaisia kolkkia olekaan. Varsinkaan kansallispuistojen keskuudessa, joihin aina eksyy joku hullu retkeilijä tai useampi kokeilemaan uusia varusteitaan kuukaudesta ja vuodenajasta riippumatta. Minut ja muut retkeilijät erottaa kuitenkin se, mihin suuntaan lähdimme autoiltamme. Muiden suunnatessa kansallispuiston portista sisään, käännyin itse heti parkkipaikalta sivuun ja katosin metsän siimekseen. Eihän minulla ole edes telttaa mukana. Suuntani on tuttu ja tiedän mikä siellä minua odottaa.

En ole täälläpäin kulkenut kovinkaan kauaa. Kertoja on muutamia ja ne ovat tapahtuneet vuoden sisään. Turistina vain taasen käväisemässä tässä osassa Suomea. Minua ei tänne sido sukujuuret tai muut velvoitteet. Motiivi on jokin muu. Ajoin tännepäin ensimmäistä kertaa n. vuosi sitten, kaupantekoon nimittäin. Tavanomaisesta poikkeamaton torikauppa, jossa toinen osapuoli mainostaa käytettyä retkeilytarviketta verkossa edulliseen hintaan ja minä nappaan syöttiin. Tapaaminen sovittiin ja itse ajoin ostavana osapuolena autolla paikalle noutamaan kauppatavaran. Vastassa oli iäkäs herrasmies, ikäeroa itseeni sen 60 vuotta. Ovea avatessaan hän kutsui sisään ja tarjosi kahvit.

Nyt sitten istun yksin laavussa. Kaukana siitä hetkestä ja kaukana kaikesta. Luonto ympärilläni syleilee minua. Pakkasilma lämpenee nuotion vaikutuksesta lempeäksi ennen kuin se hyväilee ihoani ja hengitän sen sisään. Puut kohisevat sievästi liikkuessaan tuulen mukana. Ikään kuin kertoakseen minulle, että ne suojelevat minua. Peittävät tuuheiden pitkien riviensä taakse keinovalon kalseat keilat ja liikenteen loputtoman melun. Asiat, joita olen tottunut katsomaan ja kuuntelemaan kaupunkiasunnossani sulkiessani illalla silmiäni.

Tuolloin vuosi sitten kahvipöydässä tutustuimme, tai voisin jopa sanoa, että ystävystyimme. Meitä motivoi samat asiat. Menneiden kuukausien aikana viestittely jatkui. Kävinkin täällä kansallispuiston puolella retkeilemässä ja kyläilemässä paluumatkalla. Lopulta hän paljasti minulle salaisuutensa. Samaistui ja innostui kertomaan menneistä ajoista ja niiden eräretkistä. Kävi ilmi, että hänellä on pieni laavu pienen lammen rannalla. Vaatimattomaksi kuvaili, mutta kunnon kelohirsistä oli kuitenkin laavu rakennettu. Ainoastaan katon vesikatteena toimii vain pari päällekkäin sidottua kestopeitettä. Tummanvihreän kattonsa kanssa laavu suorastaan katoaa tiheään lammen rantakasvustoon. Lähes törmäsin laavuun ennen kuin havaitsin sen ensimmäisellä käynnilläni.

Laavupaikka sijaitsee kansallispuiston liepeillä, ehkä valtion tai metsäyhtiön mailla. Suojelluissa metsissä kumminkin. Lain silmissä mikään laavussa ei ollut hänelle omaa. Puut otettu maastosta ja maanomistaja ei ollut asiasta koskaan kuullutkaan. Toisaalta laavussa kaikki oli hänelle juuri sitä omintaan. Tuntui, että laavun olemassaolosta tiesi tasan kaksi ihmistä. Kenties näin olikin. Vanhuksella oli vain muutama elossa oleva sukulainen, eivätkä hekään kovin läheisiä. Eräänlainen erakkoluonne. Laavu itsessään oli tip-top kunnossa. Ainoastaan paksu kerros puista pudonneita havuja ja lehtiä peitti laavun, kun saavuin tänne ensimmäisen kerran. Edellisestä nuotiosta oli ollut vuosia.

Tämä poluttoman taipaleen päässä oleva laavu on toiminut nyt tukikohtanani jo useamman vierailun ajan. Tällä kerralla olen ollut paikalla jo yhden yön. Päivällä kiertelin kansallispuiston suojeltuja reunametsiä keräten suppilovahveroita ämpäriini. Ihastelin kuultavaa syyspäivää ja liikuin hitaasti. Varoin osumasta merkityille poluille. Siellä törmää ihmisiin, enkä ollut tullut sitä tänne hakemaan. Ihmisiä näkee ihan tarpeeksi yliopistollakin.

Havahdun arkeen siirtyneistä ajatuksistani ja vilkaisen taivaalle. Tähdet ovat tulossa esille pilviverhon takaa. Yöstä on tulossa kylmä. Nousen ylös ja nostan laavun sivulta uuden tervaisen juurakon nuotioon. Kosteaa puuta nielevä tuli himmenee hetkellisesti ja pimentää laavun ympäristön. Katsahdan seisaaltani paremmin taivaalle, piilottaen sormeni vaistonomaisesti takkini taskuihin lämpimään. Tähdet ovat todella tulossa esille. Valoshow on kirkas. Paljon kirkkaampi kuin koskaan kaupungin valosaasteessa. Kuukin loistaa laavun takaa sivulta ja valaisee puiden latvoja. Pyörähdän puolelta toiselle niska vääränä, katse kohti taivasta ja ihmettelen tähtien määrää. Täällä metsässä kaikki tuntuu jotenkin kirkkaammalta. Arjessa taas kaikki on jotenkin sumuisempaa. Ikään kuin joku pyyhkisi silmälasit aina ensimmäisen metsässä vietetyn yön jälkeen. Tai en minä tiedä, enhän edes käytä silmälaseja. Jotenkin vain se kiire saa kaikesta sumuisempaa.

Istun takaisin laavun reunalle makuualustani päälle. Tuli on jo saanut yliotteen lisäämästäni tervaskannosta, joten on taas mukavan lämmintä. Tuijotan ympärilleni pimeään metsään ja mietin itseäni ympäröivän kirkkauden särkyvyyttä. Tunne on tuttu. Retkeilyurani alussa pimeys oli jotenkin uhkaavaa tai vähintäänkin jännittävää. Nyt tuijotan siitä kaipuunomaisesti. Tunne toistuu aina retken viimeisenä iltana. Aamulla nouseva aurinko ajaisi minut viimeistään liikkeelle. Läpi metsien päättäväiset askeleeni kulkisivat kohti parkkipaikkaa. Seuraavan aamun luennot pakottavat minut väistämättä takaisin Tampereelle. Ne eivät odota.

Miksi olen edes hankkiutunut Tampereelle? Ajattelen. Ei kaupunki edes anna minulle mitään. Tai no, antaa se työn, toimeentulon ja huolettoman olon tulevaisuudessa pärjäämisestä… Hintana on vain se sumuisuus. Erämaiden kirkkaat pakkasaamut ja savunkatkuinen onnellisuus on vain muiston pilkahdus, joka auttaa seuraavaan viikonloppuun ja seuraavaan pakomatkaan. Onko niin pakko olla? Miksi annan kirkkauden aina särkyä uudestaan ja uudestaan käsiini ja hajota miljooniksi palasiksi? Ystävältänikin kirkkaus on jo viety. Sairaskohtaus metsässä särki sen lopullisesti joitain vuosia sitten. Jäljelle jäi vain aito yksinäisyyden tunne neljän seinän sisälle, jota rikkoo ainoastaan kotihoidon päivittäiset lyhyet vierailut. Sumein silmin saat yksin istua rivitalossa ja odottaa kuolemaa. Kirkkaus elää hänessä enää muistoissa ja minun kauttani. Tietenkin minun kauttani, ajattelen. Siksi hän minulle tämän kaiken jakoi. Ja niin tulen itsekin joskus jakamaan eteenpäin. Nostan katseeni nuotiosta ja pyyhkäisen kädellä silmäkulmaani. Niin istun laavulla ja ahmin kirkkautta silmiini. Kirkkautta, joka oli joskus hänen.

[StefanG]

Mikä oli Halmeahon nimimerkki täällä?

[Micke]

Eräkulkuri, aikanaan kirjoittanut Erä-lehteenkin, kun olin poikanen 80-90-luvun taitteessa. Itäkairassa taisi nimimerkki olla Erämaiden Kulkuri, jonka kirjoitukset olivat ehkä hieman värikkäämpiä, kuin täällä. Terävä kynä on vaiennut, kaipaamaan jäänee moni.

[Sipe]

Jälleen yksi hieno kulkija ja ahkera vaellusnetin kirjoittaja on poissa.
Minulla on yksi hänen louteistaan, pitääkin ottaa se seuraavan reissun majoitteeksi mukaan.
Kevyitä askelia ja kantavia hankia Eräkulkurin tuleviin reissuihin. Ehkäpä hänen läsnäolonsa voi tuntea itäkairassa tervastulilla istuessa, tähtitaivaan alla.

[Patikoitsija]

Suuri legenda on poissa, levätköön rauhassa. Kunnioituksella muistan.

[Nuortti]

Lepää rauhassa Eräkulkuri.
Tapasin Eräkulkurin muutaman kerran Itäkairassa. Härkävaara oli hänen suosikkipaikkojaan. Ja myös minun.

[Aaro]

Hieno Eräkulkuria mukaileva tarina Nuoriso-osastolta. Hyvältä näyttää siinä suhteessa tulevaisuus, vaikka muutenhan meissä vanhoissa eräeloa on enää korkeintaan muistoissa. Itse kohdattiin kulkurin kanssa Kemihaaran suunnalla pari kertaa. Ilmeisesti hänen tekemiä latuja useamminkin. Samoilla kämpillä pyörittiin. Vieraskijasta tarkkaan luettiin edellisen käynnin jälkeiset kirjoitukset. Eräkulkurin voimakkaalla ja selkeällä käsialalla kirjoitetut viestit jo ulkoisesti erottuivat sivuilta ja sisältö tietenkin oli vielä painavampaa ja saattoi olla pientä viestittelyä Prinsessan kanssa, kommentti luontohavaintoon kuukausien takaa. Kämppien vieraskirjojen kautta muodostui virtuaalinen eräporukka, joka keskusteli merkinnöillään vuodesta toiseen. Samoin koen olevani täällä turinoissakin kavereiden kanssa haastelemassa, vaikka välillä pienistä yksityiskohdista oman päämme pidämmekin. Aurinkoisen kevätaamun hankikantoja Eräkulkurille.

[Pepi]

Eräkulkuri, vaeltakoon sielusi siinä rauhassa, jota aina rakastit.

Harvoin kaipaan tällä tavalla ihmistä, jota en saanut koskaan tavata.

[amatööri]

Siinä meni paljon muisteluksia ikuisuuteen.Kevyitä kulku-uria Eräkulkurille.

[Walden]

Ensimmäinen tuntemus otsikon nähtyäni oli hämmennys. Kuka Halmeaho? Ostin myös Eräkulkurilta teltan ja lähettäjän nimenä oli Jaakko Kujala. Ilmeisesti hän käytti pohjalaiseen tapaan talon nimeä itsestäänkin? Olihan hänen isänsä täältä kotoisin.
Nyt reppunsa on aina kevyt kantaa, eikä tältä reissulta tarvitse palata.

[Tidus]

Ohhoh. Legenda on poissa. Kevyet mullat.

[Ursus]

Kaipaamaan jään tänne kirjoittanutta Jaakkoa, uskallanko sanoa että porukastamme ehkä kokeneinta metsämaastossa vaeltajaa.
Jokunen yksityisviesti tuli vaihdettua ja joku ostoskin varusteistaan tehtyä - ja kerran näimme Kemihaarassa.