Muisteluksia lapinreissuilta

[Nuortti]

Tapahtui josku Luirojärvellä 1990-luvulla. Kirjoitin siitä runon:

HÄIRIINTYNEET TÄÄLLÄ HÄIRIINTYY

Tuli iltanuotiolle ihan liki
laiha mies, kaarevaselkäinen,
ruokoton parta ja marsalkan sauva.
Aivinaisessa vuosien hiki.

Mies viinaa viekasta pakoon aikoi.
Piru kuumaan veteen toteja taikoi.
Hän halusi huipulle Himalajan,
vaikka voimat otti jo Sokosti.

Mies aina vain valitsee väärän tien!
Hän avainkämppään kanssamme astui.
Miehen housut viinasta, virtsasta kastui,
tuolissa istui ja nytkyi pää.

Pappi nukkuva alavuoteelta alkoi:
Mitä öykkäri pöydässä öyhkii,
tuvassa avainten haltijan?
Yhä yösija äijän maksamatta on!

Kolkoksi muuttui erämaakämppä.
Piiskasi tupaa tuulet ja sateet.
Häiriintyneet täällä häiriintyy!
Yläritsiltä papille esitelmöin.

[Eräkulkuri]

KULJEN LAPIN TIETTÖMÄLLÄ TIELLÄ

Mihin johtaa tie, sieltä erämaa on kaikonnut. Kovin vähäisiksi ovat menneet suuret kairat, joissa hallitsee ja vallitsee vain luonnon lait. Eipä niitä ole lainkaan, missä ihminen ei valtaansa käyttäisi.

Lapin retkilläni olen matkustanut yleensä julkisilla kulkuvälineillä sinne pohjoiseen. Ensin taksilla Kouvolan rautatieasemalle, sitten paikallisjunalla Lahteen ja vaihto InterCityyn, josta vaihto Tikkurilassa yöjunaan Kemijärvelle. Kemijärveltä jatko bussilla Savukoskelle, josta kutsutaksilla Kemihaaraan. Aikaa tähän matkaan on kulunut lähes vuorokausi.

Kemihaarassa yövyin ennen kuin läksin rinkkaretkelle kairaan. Heti alkuun oli jokihaaran ylitys siltapuuta pitkin. Nykyisin on rakennettu oikea silta kilometrin verran ylävirtaan päin mönkijöitä ja moottorikelkkoja varten. Seuraan jokivartta vastavirtaan. Maasto on tasaista kangasta, josta vanha puusto on hakattu aikanaan Kemihaaran rajavartioston rakennuksia varten. Oikaisen jokimutkan ja jatkan, kunnes tulee toinen jokihaara, josta on kahlattava yli. Siihen on rakennettu uudehko poroaita. Vanha aita on vielä kämpän vieressä.

Tauon jälkeen jatkan jokivartta ylävirtaan ja saavun kohtaan, missä nykyisin on silta. Ainakin kahdesti silta on lähtenyt virran mukana ja joitakin jäänteitä on yhä nähtävissä jokihaaran penkalla. Ylityksen jälkeen edessä on louhikkoinen kivirakka, mutta sen jälkeen maasto on mitä parhainta hietamaata ja paljon muurahaispesiä. Siihen uurtunut kapea polku johtaa tunturin viertä, kunnes se muuttuu kivikkoiseksi ja seuraa vanhaa poroaitaa.

Poroaidassa on portti, josta kulku suuntautuu heiveröistä ja paikoin lähes umpeen kasvanutta polkua pitkin. Polku johdattelee paikoin soistuneessa maastossa hieman kuivempaa kangasta vanhalle laavulle. Jään siihen yöksi muistoja verestämään. Laavussa on lasipurkki, jossa on Sirkan jättämiä ja kirjoittamia lappusia vieraskirjana.

Jatkan paikoin lähes umpeen kasvanutta polkua, jossa vielä korpikuusta kasvavien kosteiden notkelmien kohdalla on säilynyt joitakin pitkospuita. Jatkan matkaa hieman ylempänä kivikkoisten vaarojen reunamia noudatellen ja viritän louteen jylhän jokiuoman varteen.

Louteessa vietetyn yön jälkeen viivyn seudulla vielä seuraavan päivän ajan ja nousen kivikkoisten murustojen rinteille, josta on upeat näköalat Itäkairaan ja Venäjän puolelle rajaa. Maasto käy yhä erämaisemmaksi, kun laskeudun alemmaksi rinnesoille ja kosteaan kuusikkokorpeen. Pieniä puroja virtailee tiheän pajukon ja vaivaiskoivujen pensastojen välissä. Upottava sammalpohja tekee kulkemisesta raskasta. Sammalkuntan alla jatkuu tuo vaaran rinteiden rakka, mikä tekee kulkemisesta arvaamatonta. Maasto alkaa laskeutua ja eteen tulee kirkasvetinen puro, jonka varrella on vanha nuotiopaikka. Jään siihen yöksi.

Aamulla lähden kulkemaan hietapohjaista harjua, jonka A.E.Järvinen kirjassaan mainitsee Poroharjuksi. Näkymät ovat hienot ja hyväkuntoinen polku johdattaa kulkua joutuisasti. Vastaan tulee porokämppä, joka sijaitsee harjun poikki uurtuneen jokihaaran kupeessa. Kämpässä vietetyn yön jälkeen kuljen Poroharjun viertä hyväkuntoista hietapohjaista polkua runsaasti katajaa kasvavaan vuotsoon. Siinä tavoitan pohjoisesta Kemihaaraan johtavan polun ja sitä pitkin pääsen Kemihaaraan.

Kuka osaa tuon reitin paikallistaa ja kertoa? Sitä jään odottamaan.

[Nuortti]

Olen kenties ottanut kuvan tunturista suunnilleen samasta paikasta kuin Eräkulkuri.

[Aaro]

Olen ollut noissa maisemissa vain talvella, mutta luulen tunnistaneeni reitin. Naltion kämpän kautta Nuorttia kohden lähelle rajaa ja rajaa pitkin pohjoiseen, Vieriharjuun ja siitä Kemihaaraan.

[tiku]

Samansuuntaisia ajatuksia tuli kuin Aarolle. Tarkemmin tällaisia kohteita epävarmasti hahmotin:
Kemihaara
Keskihaaran yli
Naltiohaaran vartta
Vierihaaran yli
Naltiojoen kämppä
Naltiotunturin pohjoispuolitse
Pertsanpolku
Kolsankoskenoja (onkohan siellä ollut joskus tuon näköinen laavu)
Nuortti
Kolsanmurustat
Rakitsanoja
Vieriharju
Kemihaara

[Eräkulkuri]

Oikein olivat Aaron ja tikun vastaukset. Tikulla jopa aivan tarkka listaus.

[Nuortti]

Mistä kohtaa kuva Korvatunturista on otettu. Itse olen kuvannut sen Vieriaavalta. Toki Korvatunturi on näkyvissä Naltiotunturiltakin.
Vieriaavalla Vierihaaran ylittävä siltakin on kaiketi pari kertaa rikkoutunut. Näin kai on tapahtunut Naltiohaaran sillallekin.

[Eräkulkuri]

Tämä laulu soi usein korvissani, kun vielä kuljin Lapin tiettömillä teillä

[Hanu]

Minunkin suosikkikappale. Reitin loppuosan tunnistin. Vierihaaran kämppää lähempänä Korvatunturia en ole (vielä) käynnyt.

[LauriA]

2015 Kemihaaran pystykorva valvoi retkeämme. Se vanhempi.

Vieriharjulla palautettiin takas kun otettiin suuntaa pohjoisemaksi.(Onneksi jonkun puhelin toimi)

[Eräkulkuri]

Laitan tähän toisen vaelluskertomuksen pääteltäväksi, kun tuo edellinen taisi olla liian helppo tälle porukalla. Siis mikä reitti ja missä?

TIETTÖMÄN TAIPALEEN TAKANA

Olin tullut edellisenä päivänä taksikyydillä metsäautotien päähän ja kävellyt sieltä tähän kämpälle. Olo oli pirteä, kun sain levätä matkalla ja enin osa matkasta taittui nukkuen yöjunan makuuvaunussa. Kun ei ollut omaa autoa, niin vaelluksen voi suunnitella vapaasti tai jättää kokonaan sunnittelematta, koska ei tarvitse palata takaisin auton parkkipaikalle. Kymmenien kilometrien pituisella pirssimatkalla tienvarsien näkymät olivat lohduttomia. Pelkkää nuorta tasaikäistä talousmetsää ja metsäkoneiden runtelemaa maastoa. Ihmettelin, että täytyy olla kova puupula, kun näiltä perukoilta viimeiset ikimetsät on hakattu ja kuljetettu tukkirekoilla aina Kemiin asti. Jääkö siitä juuri mitään arvoa puulle, kun vähennetään nämä kustannukset ennen kun puut ovat tehtaalla? Eihän näillä metsillä ole ollut muuta arvoa kuin sellu ja paperi.

Nyt olin päässyt kuitenkin kairaan ikimetsien ihmeelliseen maailmaan. Kämpän edustalla on pieni puro, josta vedet virtaavat latvahaarojen kautta Kemijokeen. Lähistöllä on vanha kotkan pesä. joka nyt viime vuodet on ollut asumattomana. Kämpän pihamaalla ei ole varsinaista nuotiopaikkaa, mutta vähäisiä tulia siinä on pidetty. Ympärillä on vanhaa kuusimetsää, josta löysin pihkaa paksuina kokkareina. Otin sitä talteen, koska siitä on moneksi.

Aamulla jatkoin matkaa ja kahlasin latvapuron poikki. Nyt myöhemmin sinne vähän ylemmäksi vastavirtaan on rakennettu yksinkertainen silta moottoriajoneuvoja varten. Nousin järeää metsää kasvavalle selänteelle. Koitin pysytellä samoilla korkeuskäyrillä, mutta puron latvan notkelman kautta nousin kivikkoisten vaarojen laitamille. Kivikkoinen rakka on karuin mahdollinen kasvualusta ja siksi se onkin pirun peltoa. Pirun kynnökset on erikseen. Niihin voi tutustua vaarojen rinteillä, jos kulkee poikittain vesien virtaussuuntaan nähden. Siellä, missä pirunpellon päälle on kasvanut sammalkunttaa, siellä metsämaastossa kulkeminen on pirullisinta. Sen tietävät myös porot ja hirvet, joiden polkuja seurailemalla välttää pahimmat karikot.

Vaarajonojen välissä on avointa jänkää, josta vedet virtaavat kahteen eri suuntaan ja yhtyvät vasta kierrettyään eri kautta yli 50 kilometrin lenkin. Vaellus jatkuu aiemmin eri nimellä tunnetun vaaran yli poroaitojen risteyksen kautta todella syrjäisille seuduille. Se on varsinaista luonnonmetsää jota halkovat suoperäiset latvavedet ja pounikkoinen maasto. On ruohikkoista avosuota ja metsäistä jänkää. Näissäkin maastoissa porot ja hirvet etsivät parhaimmat kulkureitit upottavilla soilla ja kivikkoisilla rinteillä. Niitä kannattaa seurailla. Avarat heinikkoiset suot ovat oikeasti luonnon niittyjä, joita porot ja hirvet hyödyntävät. Ne ovat ruohikkoisia tasamaita ja kuivina kausina mitä parhaimpia kulkumaita. Mutta rimpinevat ja märät aapasuot ovat pirullisinta kulkumaastoa ja vaativat kokemusperäistä suoluonnon lukutaitoa.

Avoimen suon jälkeen tulee vastaan laajalta aapasuolta alkunsa saava jokihaara. Joskus syksyllä olen kulkenut tuon heinikkoisen suon poikki ja silloin sen laitamilla oli vettä niin runsaasti, ettei saapasvarret riittäneet. Suon keskellä vettä oli paljon vähemmän. Kuivina kausina tuo heinäsuo on helppo kävellä ja kerran kohtasin siellä hirviperheen syömässä rehevää apetta. Joen takana näkyy metsäinen vaara. Mutkittelevassa jokivarressa rantavallin puut kaareutuvat veden päälle, jotkut miltei vastaranalle asti. Joen pohja on hienoa hiekkaa jota virta on muovannut niin, että ulkokaarteissa joki on syvempi ja syövyttänyt rantavallia, kun taas sisäkaarteessa pohja on matalampi.

Aamulla nousen vaaran laelle, jossa on jylhiä kivipaasia. Jatkan matkaa alaspäin viettävässä maastossa. Rinteessä on omenapuita muistuttava harvahko koivikko ja kuolpunan tapainen maapohja, jossa on jäkälää sekä variksenmarjaa kasvava ohut kunttakerros. Tarkasti suunnistamalla pystyy välttämään monimuotoiset räme- ja kuusikkokorvet. Jälleen on edessä jokihaara, joka on kahlattavissa ellei löydä Sirkan käyttämää "Tartzanpuuta”. Vanhaa liittopaikkaa muistellen jään vielä yöksi maastoon, koska paluu ihmisten ilmoille tuntuu vastenmieliseltä. Seuraavana päivänä kuitenkin astelen tuttua kulku-uraa määränpäähän.

[Aaro]

Taas haittaa vain talvi kokemukset. Mutta jotenkin alkaa muistuttaa lenkkiä, joka alkaisi Uittipiekan lounaispuolelta metsätien päästä, Uittipiekan kämppä,Uurtoaivin itäpuolelta, Suopattivaaran itäreunalle, sieltä kierrellen Härkävaaran tietämille, edelleen kaakkoon Kevätvuotson suuntaan ja yli Liittohaarasta (prinsessan puu) ja polkua pitkin Kemihaaraan.

[tiku]

Eräkulkurin kommentteja odottaessa.
Uskottavan tuntuisen reitin Aaro taas tarjosi. Sen pohjalta tuli mieleen, että alku saattaisi olla kaakosta Niekan ja Sorvortantunturin sivuitse. Kun kerran itse kuljin sieltä, yksi mieleen jäänyt näky oli elämäni komeimmat muurahaiskeot Uittipiekan koillispuolella.

IMG_5606w.jpg (188.55 KiB) Katsottu 3560 kertaa

[Eräkulkuri]

No niin. Kopautan kolmesti ja hyväksytään Aaron vastaus, vaikka reitin alussa ja lopussa olikin pientä eroavaisuutta.

Laitan tähän tarkennetun tekstin reitistä:

TIETTÖMÄN TAIPALEEN TAKANA

Olin tullut edellisenä päivänä taksikyydillä Lokasta Pihtijoelle johtavan metsäautotien päähän ja kävellyt sieltä tähän Uittipiekan kämpälle. Olo oli pirteä, kun sain levätä matkalla, sillä taittuihan enin osa matkasta nukkuen yöjunan makuuvaunussa. Kun ei ollut omaa autoa, niin vaelluksen voi suunnitella vapaasti tai jättää kokonaan sunnittelematta, kun ei tarvitse palata takaisin auton parkkipaikalle. Kymmenien kilometrien pituisella pirssimatkalla tienvarsien näkymät olivat lohduttomia. Pelkkää nuorta tasaikäistä talousmetsää ja metsäkoneiden runtelemaa maastoa. Ihmettelin, että täytyy olla kova puupula, kun näiltä perukoilta viimeisiä ikimetsiä on hakattu ja kuljetettu tukkirekoilla aina Kemiin asti. Jääkö siitä juuri mitään arvoa enää puulle, kun vähennetään nämä kustannukset ennen kun puut ovat tehtaalla? Eihän näillä metsillä ole ollut muuta arvoa kuin sellu ja paperi.

Nyt olin päässyt kuitenkin kairaan ikimetsien ihmeelliseen maailmaan. Uittipiekan kämpällä on erillinen sauna ja sen edustalla pieni puro, josta vedet virtaavat Sorvortan joen latvahaarojen kautta Kemijokeen. Lähistöllä on vanha kotkan pesä, joka nyt viime vuodet on ollut asumattomana. Kämpän pihamaalla ei ole varsinaista nuotiopaikkaa, mutta vähäisiä tulia siinä on pidetty. Ympärillä on vanhaa kuusimetsää, josta löysin pihkaa paksuina kokkareina. Otin sitä talteen, koska siitä on moneksi.

Aamulla jatkoin matkaa ja kahlasin latvapuron poikki. Nyt myöhemmin sinne vähän ylemmäksi vastavirtaan on rakennettu yksinkertainen silta moottoriajoneuvoja varten. Nousin järeää metsää kasvavalle Sorvortan selänteelle. Koitin pysytellä samoilla korkeuskäyrillä, mutta Uurto-ojan latvan notkelman kautta nousua oli kivikkoisten vaarojen muodostaman kehän keskellä sijaitsevalle Lakijängälle. Vaarajonojen välissä olevalta Lakijängältä vedet virtaavat kahteen eri suuntaan ja yhtyvät vasta Kemijoessa kierrettyään eri kautta yli 50 kilometrin lenkin.

Kivikkoinen rakka on karuin mahdollinen kasvualusta ja siksi se onkin pirun peltoa. Pirun kynnökset on erikseen. Niihin voi tutustua vaarojen rinteillä, jos kulkee poikittain vesien virtaussuuntaan nähden. Siellä, missä pirunpellon päälle on kasvanut sammalkunttaa, siellä metsämaastossa kulkeminen on pirullisinta. Sen tietävät myös porot ja hirvet, joiden polkuja seurailemalla välttää pahimmat karikot.

Vaellus jatkuu aiemmin Etemysvaarana tunnetun vaaran yli poroaitojen risteyksen kautta todella syrjäisille seuduille. Se on varsinaista luonnonmetsää jota halkovat suoperäiset latvavedet ja pounikkoinen maasto. On ruohikkoista avosuota ja metsäistä jänkää. Näissäkin maastoissa porot ja hirvet etsivät parhaimmat kulkureitit upottavilla soilla ja kivikkoisilla rinteillä. Niitä kannattaa seurailla. Avarat heinikkoiset suot ovat luonnon niittyjä, joita porot ja hirvet hyödyntävät. Ne ovat ruohikkoisia tasamaita ja kuivina kausina mitä parhaimpia kulkumaita. Mutta rimpinevat ja märät aapasuot ovat pirullisinta kulkumaastoa ja vaativat kokemusperäistä suoluonnon lukutaitoa.

Avoimen suon jälkeen tulee vastaan Peskiaavalta alkunsa saava Peskihaara. Joskus syksyllä olen kulkenut tuon heinikkoisen suon poikki ja silloin sen laitamilla oli vettä niin runsaasti, ettei saapasvarret riittäneet. Suon keskellä vettä oli paljon vähemmän. Kuivina kausina tuo heinäsuo on helppo kävellä ja kerran kohtasin siellä hirviperheen syömässä rehevää apetta. Joen takana näkyy Härkävaara. Mutkittelevassa jokivarressa rantavallin puut kaareutuvat veden päälle, jotkut miltei vastaranalle asti. Joen pohja on hienoa hiekkaa jota virta on muovannut niin, että ulkokaarteissa joki on syvempi ja syövyttänyt rantavallia, kun taas sisäkaarteessa pohja on matalampi.

Jään Härkävaaran kämpälle yöksi. Se on jykevistä kelohirsistä rakennettu vanha porokämppä, yksi mielipaikoistani.

Aamulla nousen Härkävaaran laelle, jossa on jylhiä kivipaasia. Jatkan matkaa alaspäin viettävässä maastossa. Rinteessä on omenapuita muistuttava harvahko koivikko ja kuolpunan tapainen maapohja, jossa on jäkälää sekä variksenmarjaa kasvava ohut kunttakerros. Tarkasti suunnistamalla pystyn välttämään monimuotoiset räme- ja kuusikkokorvet. Edessä on Peskihaara, joka on kahlattavissa ellei löydä Itäkairan prinsessa Sirkan käyttämää "tartzanpuuta”. Yövyn vielä Peskihaaran kämpässä, koska paluu ihmisten ilmoille tuntuu aina vastenmieliseltä. Seuraavana päivänä kuitenkin astelen tuttua kulku-uraa määränpäähän Kemihaaraan.

[sahamies]

Tämä olikin hieno "arvuuttelu" tehtävä Eräkulkurilta. Nyt kun ei tässä liiemmin ole kiirettä, niin minäkin pyrin kertomaan jonkun matkan vaiheineen siltä osin kuin muistan.
Erään huhtikuun yön käytimme sillä kertaa autossa istumiseen. Nuorenahan jaksoi helposti päivän töiden päätteeksi istahtaa rattiin ja vielä suht.koht virkeässä kunnossa havaita aamusella olevansa 1000 km ylempänä lähtöpaikasta.
Aamuyöllä huilaustauolla jossakin napapiirin pohjoispuolella olevalla bussipysäkillä päätin kokeilla mitenkä hanki kestää jalkamiestä. Kävellä sai eikä ihmeekseni upottanut yhtään. Sehän sopi vallan hyvin tulevaa viikkoa ajatellen, koska kotoa lähtiessä ei ollut mitään tietoa hangen kantavuudesta.
Kylän kahvila aukesi aamulla johonkin aikaan, ja kun sopivasti paikalla oltiin niin aamukahvithan siinä oli aika juoda. Kysyin kahvion pitäjältä auton säilytys paikkaa, voisiko auton jättää viikoksi siihen heidän tontilleen odottamaan kun taas takaisin tulemme. Paikka järjestyi, ja kiitollisin mielin parkkeerasin autoni rakennuksen päätyyn hyvin jossa oli hyvin tilaa. Ei muita autoja mennessä eikä tullessa.
Eipä muuta kun rinkat (silloin ei ollut itselläni ahkiosta mitään kokemusta, elettiin vuotta 1992) selkään ja sukset ja sauvat olkapäälle ja sitten tossua toisen eteen. Olisikohan kävelymatkaa tullut puolisen kilometriä ennenkuin löysimme reitin suunnitellun alkupisteen josta kelkkojen jälki johdatti kulkijat matkaan.
Ensimmäinen ruokailutauko osui suurehkon tunturin tyvelle, jossa aurinko oli sulatellut jo mukavasti pälvipaikkoja harvaan mäntymetsään. Päivä kului nopeasti ja kilometrit juoksivat joutuin kelkan jälkeä hiihdettäessä. Yksi vaellusseurue tuli vastaan sen päivän aikana, kelkkoja ei näkynyt ensimmäistäkään.
Päivän päättyessä ja väsyn jo painaessa kelkan jäljetkin olivat jo loppuneet, silloin oli tarpeen hakea yöpymispaikka. Hetken aikaa etsimme mistä löytyisi sopivan kokoinen kaatunut kelo, josta voisi rakentaa rakotulet. Se löytyi tasaiselta vaara-alueelta jonka nimessä on etelämpänä usein jotakin paikkaa merkitsevä sana.
Mänty paloi aamuyöllä loppuun, tuli sammui ja vilu tuli. Nyt piti kaataa pystystä 15-20 senttinen kelo josta sai tehtyä nuotion jonka avulla tarkenimme laavun alla makailla aamuun asti ja vielä aamupuurot keitettyä.
Päivästä tuli hienoakin hienompi, myötätuuli vei hiihtäjiä isojen aapojen yli vauhdikkaasti. Muutaman jo sulana virtaavan ojan ylitys teetti joskus ylimääräistä mutkaa, muttei niitä montaa siinä päivän aikana ollut.
Päivällä kotkan silhuetti näkyi suon laidalla olevaa lumisen tunturin rinnettä vasten, muuten ei mitään muuta kuin suksien rahinaa.
Illalla viitisen kilometriä ennen autiotupaa näkyi pohjois-etelä suunnssa kulkeva jotos jossa oli myös vedetty ahkiota. Se oli jonkun päivän vanha koska jälki oli painunut lumeen.
Autituvalle saavuttiin illan suussa, siellä oli suhteellisen täyttä, muuta tilaa laverilta löytyi vielä kahdelle levittää makuupussinsa. Päivän päätteeksi kipaisimme vielä suksineen saman nimisen tunturin huipulle mitä nimeä tuo autiomajakin kantaa.
Kolmas päivä alkaa sumuisena ja vitilunta sataa. Suksi ei kulje vaan lumi paakkuuntuu pohjiin kiinni koko ajan. Mitkään voiteet eivät tehonneet, vaan meno oli melkeimpä kävelyä painavat sukset jaloissa. Päivässä päästiin muutama kilometri eteenpäin, mutta sopivasti seuraava autiotupakin oli saavutettu.
Tuvassa oli joku isä poikansa kanssa ja aamuyöllä klo 2-3 sinne saapui keski-ikäinen naishenkilö yksin. Jutteli hiihtäneensä koko yön suuren tunturi ylängön ylitse, ilmeisesti pakastuvaa keliä odottaen.
Seuraavan yön kortteeri, autiotupa myös, oli helpohkon päivämatkan takana. Rajamiehet kelkkoineen tulivat uralla vastaan ja jonkun aikaa heidän kanssaan turistiin. Muistan kun toinen heistä katseli pitkiä suksiani ja kehui että ompa komeat sukset. Varmastikin säälien tätä reppanaa joka lähtee 2,60 pitkillä metsäsuksilla loppukevään hiihtovaellukselle.
Tunturisuksilla olisi pärjännyt koko matkan. Vaimollani oli käytössä ihan tavalliset latusukset eivätkä nekään uponneet yhtään sen enempää kuin omanikaan.
Tuvalta noustiin ruokailtuamme läheisen tunturin huipulle, muutamia kilometrejä tiukkaa nousua ja sitten alaspäin vauhdikasta laskua.
Seuraava päivä tarjosikin koko matkan keljuimman maaston. Vajaa kymmenen kilometriä tarvottiin ylös alas pienimuotoista kumpare maastoa, sulan joen virratessa vieressä reitin suuntaisesti. Tällöin kohtasimme suurimman hirvilauman mitä olen koskaan eläissäni nähnyt. Niitä oli pienen järven jäällä useita kymmenia siinä laumassa, ehkä lähemmäs sata.
Puolilta päivin sukset pois jalasta ja marssia tietä myöten vajaa kilometri ja taas suksille lumituiskun painaessa märkää lunta vasten kasvoja, kastellen myös sopivasti vaatteita. Sade onneksi taukosi pian ja loppupäivämn saimme hiihdellä hyvässä kelissä päätyen illalla avoimen porokämpän pihaan.
Pieni kämppä jossa oli nukkumapaikka vain kahdelle, kolmelle korkeintaan. Aamuyöllä poromieht tulivat kelkallaan tarkoituksenaan ilmeisesti yöpyä juuri tällä kämpällä. Heitä harmitti kovasti, sen kuuli puheista kun suunnittelivat vaihtoehtoista yöpymispaikkaa. Harmitti myös meitä, kun toiste työtään tekevien toimia satuimme häiritsemään. Tarjoonnuin heti että kokoamme tavaramme ja lähdemme saman tien. Ei olisi ollut ongelma lähteä valoisaan kevätyöhön siihenkään aikaan. He kuitenkin tekivät päätösen ja lähtivät, vain sininen kaksitahti bensan haju jäi muistoksi sen ajauduttua avonaisesta kämpän ovesta sisälle kämppään.
Seuraavana päivänä saavuimmekin jo itselleni tutulle alueelle, jossa olin hiihdellyt jo useamman kerran ennen tätä reissua. Järvet ja kannakset olivat tuttuja ja eteneminen kävi ettei tarvinnut juuri karttaa vilkaista.
Illalla saavuimme maantien laitaan, josta kahden eri kulkuneuvon kyydillä pääsimme kahvion luokse jonka pihalla Volvoni seistä nökötti.

Tämä oli ehkä antoisin ja tapahtumarikkain Lapin reissuni. Elämää on se etten enää kykene moisia tekemään, en edes murto-osaa tuosta. Saapa nähdä uskaltaisikohan ensi kesänä repäistä pitkästä aikaa, mutta hiukan passaillen. Edellinen "kova" repäisyni on neljän vuoden takaa, kun rohkenin lähteä Kiilopäältä ja kävellä Luulampi-Rautulampi merkityn retkeilyreitin. Ympyräreitin sisäpuolella, viimeisiä kilometrejä lukuunottamatta ainakin puolen kilometrin etäisyydellä reitistä, ihan tallaamattomalla paljakalla. Ja hienoa oli
Nyt kesällä voisi Inarin reissun lisäksi yrittää vaikkapa nousta Saanan etelä puoleiseen tunturiin ja käydä Ailakkajärvellä kalassa ja teltassa yöpymässä. Sieltä Terbmisjärven kautta takaisin. Siinähän sitä hupia vanhalle miehelle kerrakseen jo olisikin.