Kiilopään alueella kadonnut
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Yleensä ottaen vaeltamiseen ja retkeilyyn eri oloissa ja paikoissa liittyvät riskit ja onnettomuustodennäköisyydet ovat hyvin tiedossa. Yksittäisen tapauksen julkinen repostelu tuskin viisastuttaa ketään ja tyydyttää muuta tarvetta kuin uteliaisuutta. Mieluummin kannattaa mennä kirjastoon lukemaan aihepiirin kirjallisuutta.
Mikään ei ole niin varmaa kuin minä
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Kyllähän oikea (varoittava) esimerkki oikeasta tapauksesta opettaa paremmin kuin kirjaston kirjojen lukeminen.
Aikoinaan kun luki oppaita niin oikea tapa mennä maastoon oli jalkaan kumisaapas, selkään 906, trangia ja vähintäin litra sinolia mukaan sekä makuupussi vähintään parikiloinen. Vähitellen nuo kaikki on jäänyt historiaan ja keventynein varustein pärjää mainiosti.
Usein vaaditaan mukaan karttaa ja kompassia eikä kerrota että oikea tapa estää eksyminen ja päästä perille on GPS-laite kelissä kuin kelissä.
Aikoinaan kun luki oppaita niin oikea tapa mennä maastoon oli jalkaan kumisaapas, selkään 906, trangia ja vähintäin litra sinolia mukaan sekä makuupussi vähintään parikiloinen. Vähitellen nuo kaikki on jäänyt historiaan ja keventynein varustein pärjää mainiosti.
Usein vaaditaan mukaan karttaa ja kompassia eikä kerrota että oikea tapa estää eksyminen ja päästä perille on GPS-laite kelissä kuin kelissä.
"Ockhamin partaveitsi"
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Olen jyrkästi eri mieltä että GPS olisi oikea eksymisen estäjä. Eihän eksyminen ole se ongelma vaan ettei osata normalisoida tilannetta. Jos kepsistä on virta loppu, et tee sillä mitään.
Kun eksyn, lähden kotiin.
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Olen käyttänyt GPS:ä 17 vuotta ja se ei tosiaan estä eksymisiä mutta kun käynnistän sen niin välittömästi tiedän missä olen ja paljonko on matkaa kohteeseen tai edelliseen leiripaikkaan ja se antaa myös oikean suunnan.
Kertaakaan sen virta ei ole loppunut joskin muutamalla reissulla olen joutunut varaparistot vaihtamaan.
Täällä on kerrottu miten kännykklä pidetään toimintakunnossa pakkasessa, sama pätee sähköiseen suunnan- ja paikannäyttäjään.
Kertaakaan sen virta ei ole loppunut joskin muutamalla reissulla olen joutunut varaparistot vaihtamaan.
Täällä on kerrottu miten kännykklä pidetään toimintakunnossa pakkasessa, sama pätee sähköiseen suunnan- ja paikannäyttäjään.
"Ockhamin partaveitsi"
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Itsellä eksyminen sanan mielessä loppui , kun lopetin kartan ja kompassin käytön.
Nykyään tarkastan yleensä reittivalintoja ja matkaa kohteeseen älypuhelimen kartta GPS ohjelmalla tarvittaessa ja tiedän melko tarkkaan matkan ja reitin perille.
Nykyään tarkastan yleensä reittivalintoja ja matkaa kohteeseen älypuhelimen kartta GPS ohjelmalla tarvittaessa ja tiedän melko tarkkaan matkan ja reitin perille.
GPS vaeltaja
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Kukin tyylillään, mutta Pekan kommentti tilanteen normalisoinnista on se pointti. Eksyminen ei ole mikäään ongelma, jos on omavarainen retkeilijä. Eli on tavallaan perillä aina. Jos ei tiedä missä on, voi leiriytyä ja huoltaa itsensä ja yrittää paikannusta levättyään.
Suunnistamiseen on minusta hyvä aina varautua ainakin kahdella välineellä. Kartta voi kastua ja kepsi hajota. Minulla on aina ainakin kaksi karttaa mukana ja puhelimessakin joku GPS. Kummallakin on puolensa. Minua ei vaelluksella kiinnosta tekniikan käyttö, kun töissä saa niitä tarpeeksi.
Suunnistamiseen on minusta hyvä aina varautua ainakin kahdella välineellä. Kartta voi kastua ja kepsi hajota. Minulla on aina ainakin kaksi karttaa mukana ja puhelimessakin joku GPS. Kummallakin on puolensa. Minua ei vaelluksella kiinnosta tekniikan käyttö, kun töissä saa niitä tarpeeksi.
Re: Kiilopään alueella kadonnut
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000786896.html
Ohessa vanha juttu eksymisestä. Minä olen siis jutun isä, koko homma on edelleenkin hyvin muistissa. Tarina olisi voinut päättyä monellakin tapaa, mutta päättyi onneksi hyvin. Tuosta lehtikirjoituksesta ei oikein voi päätellä muuta kuin, että isoisä eksyi.
https://www.iltalehti.fi/uutiset/a/2014072718522163
Tässä se onnellinen loppu.
Nyt kun minun onnistuin vihdoin ja viimein eli vuosien jälkeen rekisteröitymään tänne, niin pidän teitä hetken jännityksessä. Kirjoitan vaikka huomenna tai viikonloppuna mitä tapahtui.
Ohessa vanha juttu eksymisestä. Minä olen siis jutun isä, koko homma on edelleenkin hyvin muistissa. Tarina olisi voinut päättyä monellakin tapaa, mutta päättyi onneksi hyvin. Tuosta lehtikirjoituksesta ei oikein voi päätellä muuta kuin, että isoisä eksyi.
https://www.iltalehti.fi/uutiset/a/2014072718522163
Tässä se onnellinen loppu.
Nyt kun minun onnistuin vihdoin ja viimein eli vuosien jälkeen rekisteröitymään tänne, niin pidän teitä hetken jännityksessä. Kirjoitan vaikka huomenna tai viikonloppuna mitä tapahtui.
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Hyvä, kerrohan, kiinnostavaa. Hienoa, että päättyi hyvin, mutta mitä tapahtui välissä...
Jounin kirjamyymälä: Vaeltajan erämaat, Talviretkeilijän opas, Vaellustarinoita, Retkeilijän kansallispuistot, Pohjois-Suomen vaellusreitit, Suomen autiotuvat...
-
Metsän Omena
- Viestit: 3095
- Liittynyt: 13 Tammi 2008 19:58
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Tapauksia, joissa eksytään kun palataan noutamaan lähistölle jäänyttä varustetta, jättäen muut kaverit tai varusteet odottamaan, on paljon. Jälkeen jäänyt varuste löytyy, mutta odottamaan jätetyt kaverit tai varusteet eivät, koska kulkijan tarkkaavaisuus kohdistuu toisin ja herpaantuu hetkeksi jälkeen jääneen varusteen löydyttyä. Useat muistavat esimerkiksi nimimerkki blueraven:in tapauksen Sarekissa. Tietyt rutiinit, ja ominaisuudet varusteissa, voivat olla avuksi jottei erkaannu kavereistaan tai varusteistaan.
-
KaukoAntero
- Viestit: 476
- Liittynyt: 22 Heinä 2008 13:03
- Paikkakunta: Pori / Helsinki
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Juu, pari kertaa on säikähdetty, kun on haluttu käydä jollain huipulla ja jätetty rinkat rinteeseen. Nopeasti opittiin laittamaan ne hyvin, hyvin havaittavaan paikkaan ja jotain värikästä päälle. Kirkkaan (taivaan) sininen muuten erottuu tunturissa yllättävän hyvin.
Näistä on vuosia, nykyään varmaan merkkaisi paikan myös johonkin gepsiin.
Kauko
Näistä on vuosia, nykyään varmaan merkkaisi paikan myös johonkin gepsiin.
Kauko
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Ja ne ketä uskaltaa ottaa kännykän tai GPS:n tunturiin mukaan, niin niihin yleensä saa lisättyä pisteen jossa kamat,yms,yms.. on. Voi sitten rauhassa harhailla mielinmäärin. Muut sitten merkkaa ne karttaan, niin löytyy ne niinkin.
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Tulee mieleen tapaus, jossa hiihdettiin ahkioiden kanssa Akka-tunturin lähistössä kovassa lumipyryssä. Näkyvyys oli niin huono, että minä hiihdin alas pieneltä jyrkänteeltä ja tipuin kurun pohjalle. Rinne oli viettävä ja lumipeite paksua, joten ei sattunut mitenkään, en itseasiassa edes oikein tajunnut tippuneeni, sukset vaan lähti alta. Jyrkänne oli kuitenkin sen verran korkea, että siitä ei päässyt takaisin ylös.
Tilanne oli vähän hankala, koska olimme ahkioinemme nyt erillään ja lisäksi myrskyn vuoksi ääni ei kantanut, eikä toista oikein nähnytkään (vaikka matkaa taisi olla vain kymmenisen metriä). Meillä oli mukana radiopuhelimet vaativia paikkoja varten, mutta koska nyt olimme vain tekemässä siirtymää, niin ne eivät olleet käytössä vaan molemmat olivat toisessa ahkiossa. Kännykkäkenttää ei ollut.
Tilanteen normalisointi olisi todennäköisesti onnistunut, mutta se olisi ollut vaikeaa. Varusteet olivat sattumanvaraisesti jakautuneet kahtia. Huonolla tuurilla teltta, tuulipussi ja makuupussit olisivat olleet kaikki samalla henkilöllä, jolloin toiselle olisi jäänyt aika vähän välineitä myrskyltä suojautumista vastaan. Saattoi myös olla, että molemmat lapiot olivat samassa ahkiossa. Samoin kartta, kompassi ja GPS olivat kaikki minulla, sekä minä olin hoitanut navigoinnin ja reitin suunnittelun, joten vaimo oli siellä kurun päällä täysin sokkona. Myrskytuulen ja huonon näkyvyyden vuoksi ei voinut luottaa siihen, että edes pystyy palaamaan omia jälkiään takaisin, puhumattakaan toisen jälkien löytämisestä.
Homma ratkesi niin, että merkkasin sijaintini GPS:ään talteen ja lähdin ilman ahkiota palaamaan kurua taaksepäin, jotta löytäisin reitin takaisin ylös. Lopulta löytyi reitti kurun toiselle seinämälle, josta sitten hetkittäin näinkin toista reunaa takaisin kulkevan vaimon. Kontaktia ei kuitenkaan saanut otettua. Lopulta pääsimme kurun päähän ja siellä kohtasimme. Ahkiokin löytyi kurun pohjaa seuraten, GPS-merkintää ei tällä kertaa tarvittu. Mikäli vaimo olisi harhautunut esimerkiksi seuraamaan jotain toista notkelmaa luullen sitä samaiseksi kuruksi ja sillä tavalla eksynyt vähän kauemmas, niin tilanne olisi muuttunut hankalaksi. Huonolla tuurilla toisella olisi ollut ahkio täynnä ruokaa ja kiipeilytarvikkeita, kun taas toisella teltta, makuupussit, keitin ja ei mitään syötävää. Jälkimmäinen ei olisi ollut ongelma, myrskyä voi pidellä lämpimässä tyhjälläkin vatsalla, ja varmasti myös ensimmäisellä ahkiolla olisi selviytynyt, koska jonkinlaisen suojan saa aikaan vaikka ahkiolla lunta kaivamalla - mutta ei kovin mukava vaihtoehto olisi kuitenkaan tämä ollut.
Olimme retkikuntana varautuneet "lähes kaikkeen" ja toisaalta haastavassa maastossa myös varautuneet yllättäviin asioihin (kuten railoon putoamiseen liikkumalla köysistönä). Ahkion vetoa ei kuitenkaan pidetty haastavana, mentiin kuvainnollisesti takki auki ja yllättävä tapahtuma sotki turvajärjestelyt.
Samaa teema muuten jatkui myrskyä seuraavana päivänä, jolloin lumivyöryvaara oli luonnollisesti korkea, ja onnistuimme laukausemaan elämämme ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä kertaa lumivyöryn. Niihinkin olimme varautuneet, mutta emme ajatelleet, että "ison pulkkamäen kokoinen" rinne, jonka halki ahkioiden kanssa oikaisimme, voisi vyöryä. Onneksi vyöry lähti ihan suksen vierestä niin että itse jäin kruunun päälle ihmettelemään.
Tilanne oli vähän hankala, koska olimme ahkioinemme nyt erillään ja lisäksi myrskyn vuoksi ääni ei kantanut, eikä toista oikein nähnytkään (vaikka matkaa taisi olla vain kymmenisen metriä). Meillä oli mukana radiopuhelimet vaativia paikkoja varten, mutta koska nyt olimme vain tekemässä siirtymää, niin ne eivät olleet käytössä vaan molemmat olivat toisessa ahkiossa. Kännykkäkenttää ei ollut.
Tilanteen normalisointi olisi todennäköisesti onnistunut, mutta se olisi ollut vaikeaa. Varusteet olivat sattumanvaraisesti jakautuneet kahtia. Huonolla tuurilla teltta, tuulipussi ja makuupussit olisivat olleet kaikki samalla henkilöllä, jolloin toiselle olisi jäänyt aika vähän välineitä myrskyltä suojautumista vastaan. Saattoi myös olla, että molemmat lapiot olivat samassa ahkiossa. Samoin kartta, kompassi ja GPS olivat kaikki minulla, sekä minä olin hoitanut navigoinnin ja reitin suunnittelun, joten vaimo oli siellä kurun päällä täysin sokkona. Myrskytuulen ja huonon näkyvyyden vuoksi ei voinut luottaa siihen, että edes pystyy palaamaan omia jälkiään takaisin, puhumattakaan toisen jälkien löytämisestä.
Homma ratkesi niin, että merkkasin sijaintini GPS:ään talteen ja lähdin ilman ahkiota palaamaan kurua taaksepäin, jotta löytäisin reitin takaisin ylös. Lopulta löytyi reitti kurun toiselle seinämälle, josta sitten hetkittäin näinkin toista reunaa takaisin kulkevan vaimon. Kontaktia ei kuitenkaan saanut otettua. Lopulta pääsimme kurun päähän ja siellä kohtasimme. Ahkiokin löytyi kurun pohjaa seuraten, GPS-merkintää ei tällä kertaa tarvittu. Mikäli vaimo olisi harhautunut esimerkiksi seuraamaan jotain toista notkelmaa luullen sitä samaiseksi kuruksi ja sillä tavalla eksynyt vähän kauemmas, niin tilanne olisi muuttunut hankalaksi. Huonolla tuurilla toisella olisi ollut ahkio täynnä ruokaa ja kiipeilytarvikkeita, kun taas toisella teltta, makuupussit, keitin ja ei mitään syötävää. Jälkimmäinen ei olisi ollut ongelma, myrskyä voi pidellä lämpimässä tyhjälläkin vatsalla, ja varmasti myös ensimmäisellä ahkiolla olisi selviytynyt, koska jonkinlaisen suojan saa aikaan vaikka ahkiolla lunta kaivamalla - mutta ei kovin mukava vaihtoehto olisi kuitenkaan tämä ollut.
Olimme retkikuntana varautuneet "lähes kaikkeen" ja toisaalta haastavassa maastossa myös varautuneet yllättäviin asioihin (kuten railoon putoamiseen liikkumalla köysistönä). Ahkion vetoa ei kuitenkaan pidetty haastavana, mentiin kuvainnollisesti takki auki ja yllättävä tapahtuma sotki turvajärjestelyt.
Samaa teema muuten jatkui myrskyä seuraavana päivänä, jolloin lumivyöryvaara oli luonnollisesti korkea, ja onnistuimme laukausemaan elämämme ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä kertaa lumivyöryn. Niihinkin olimme varautuneet, mutta emme ajatelleet, että "ison pulkkamäen kokoinen" rinne, jonka halki ahkioiden kanssa oikaisimme, voisi vyöryä. Onneksi vyöry lähti ihan suksen vierestä niin että itse jäin kruunun päälle ihmettelemään.
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Hyvä kuvaus. Mutta ei "jäätyäkkään" saa jos perille meinaa päästä.
Kun kaikki on viti valkoista ja ei mitään mitä päin suunnistaa, niin kompassilla muutaman minuutin välein että sukset on sinne päin. Välillä gps et ollaanko reitillä.
Kun kaikki on viti valkoista ja ei mitään mitä päin suunnistaa, niin kompassilla muutaman minuutin välein että sukset on sinne päin. Välillä gps et ollaanko reitillä.
Re: Kiilopään alueella kadonnut
No niin tapaus isoisä katosi Enontekiöllä
Oltiin poikani ensimmäisellä retkellä. Itse olen käynyt vaeltamassa 10v ikäisestä asti joka vuosi, välillä myös talvella. Isänä eli tarinan isoisä sitten 15v enempi vaeltanut kuin minä. Kyseisen reissun aikaan oli lämmin tai kuuma. Lämpötila oli ehkä noin +25. Päivämatkat oli yritetty mitoittaa niin, että poikani jaksaa. Kävellessä on myös aina juomaa pullossa periaatteella ettei se koskaan lopu.
Viimeisenä erämaailtana olimme ylittäneet käkkäläjoen ja aamulla oli tarkoitus kävellä kalmankaltioon, joka oli jo hyvin lähellä. Ylittäessä joki kahlaus tapahtui maastolenkkarit jalassa. Muuten kävelimme vaelluskengillä. Viimeiseksi yöksi leiriydyttiin korrijärven rantaa. Isäni huomasi siinä illan aikana, että vapa jäi joen penkalle. No ei muuta kuin vapaa hakemaan. Järveltä joelle menee hyvin vahva mönkijäura, josta nyt ei edes teoriassa pitäisi eksyä
Kun isääni ei joelta kuulunut noin tunnin kuluessa lähdin itse joelle. No vapa löytyi miestä ei. Sanoisin että etsin isääni noin 2-2,5h ennen kuin soitin hätäkeskukseen. Olo oli aika epäuskoinen.
Hätäkeskuksesta vastattiin ja ensiksi kysyttiin miksi vasta nyt soitin. Piti antaa koordinaatit. No tiesin kyllä missä oltiin, mutta enpä osannut antaa koordinaatteja kartasta. Kaivoin GPS:n esille ja sieltä sitten se sijainti. Käskettiin jatkaa etsimistä ja pitää puhelin päällä. Seuraava ongelma olikin se, että puhelin oli mennyt jossain vaiheessa itsestään päälle ja akku oli melkein loppu, eikä powerbankkia tietenkään ollut mukana. Sovittiin että pidän puhelinta päällä aina 10min tasatunnista alkaen.
Etsinnän johtaja ilmoitti, että kopteri olisi tulossa yöllä, mutta eipä sitä näkynyt. Ohjeiksi tuli myös merta monkijäuralle paikka mistä käännytään kohti järveä, jotta meidän leirin löytää, sekä pitäisi pitää nuotiota. Kyhäsin nuotion, vein yhden rinkan uralle ja jatkoin taas etsimistä. Ehkä noin 5.00-5.30 soitin kotiin, että ei muuten tulla ajoissa. Tässä vaiheessa alkoi jo hieman väsy ja hermo painamaan. Kävi mielessä, että hukutan poikana ja isäni kuolee metsää ja poika saa siitä ikuiset traumat..
Kello 6.00 mennessä olin kyllä aika tehokkaasta haravoinut maaston lähialueelta myös sade tuli päälle ja nuotion pito meni jo työksi. Tapaukselle oli nimetty jo etsinnänjohtaja, eikä hänestä ollut toviin kuulunut mitään.
6.00 aikaan ajattelin, että on pakko syödä jotain ja hieman yrittää nukkua pojan kanssa. Poika otti tilanteen hyvin rauhallisesti
taisin siis nukkua 8.00 asti. Sen jälkeen syötiin taas vähän ja jälleen kävin haravoimassa lähimaastoa tuloksetta
Yöllä muuten maastoa haravoidessa löysin yhden kengän jäljen mielestäni oudosta paikasta ja oudosta suunnasta, olisi pitänyt merkata se, mutta enpä tajunnut.
Noin 10.00 tuli tekstiviesti HEKO järven tasalla 10.30. Jotenkin 10.30 helpotti kun kopteri lensi yli. Nyt ei oltu enää yksin.
Menimme poikani kanssa mönkkäri kyydillä kalmankaltioon, josta sitten Hettaan.
Hetassa oltiin yötä ja lähinnä odoteltiin etsintöjen edistymistä.
Etsintöjen johtaja jututti minua useamman kerran. Todettiin että nyt eksyminen ei mene kokemattomuuden piikkiin. En silloin osannut sano pelaako isäni muisti vai ei riittävästi ikään nähden. Sen tajusin kertoa, että ainakin makuaisti oli heikentynyt. Isäni siis ei maistanut että ensimmäisenä aamuna puuro maistui pahalle, syy oli se että ilmeisesti kattilaan oli valunut sinolia. Vaikka aina oltiin poltettu sinoli polttimesta loppuun.
Isäni löytyi noin 36h katoamisen jälkeen. Oikeastaan löysi itse itsensä. Oli siis löytänyt jossain vaiheessa joen ja kävellyt sitä alas. Joen varressa on paikallisten mökkejä ja yhdellä mökillä olikin joku kenelle tajusi mennä juttelemaan.
isäni oli muuten eksyessään yöllä nukkunut jossain puun alla ja ottanut saappaat pois jalasta. Hän ei kuitenkaan ollut aamulla löytänyt saappaita, joten seuraavan vuorokauden hän oli kävellyt paljain jaloin. Jalat oli karmeassa kunnossa. Muonioon taidettiin isäni viedä tarkastettavaksi ja jaloillekkin oli tarve tehdä jotain.
Ehkä en vielä silloin, mutta seuraavilla retkillä tajusin, että isällä oli alkava atzhaimer ja tällä hetkellä se on todella pitkällä ja sen takia tie vei hoivakotiin. Vaikka isällä on aina kartta mukana ja vastasi suunnistuksesta kunnes minusta tuli armeijan jälkeen retkille suunnistaja, kadotti hän useasti ajan ja paikan tajun vaelluksilla. Todennäköisesti näin kävi myös vapaa hakiessa. Se jalanjälki johti suoraan suolle. Mikä logiikka on mennä suolle jos ollaan kävelty mönkkäri uraa pitkin. Väsymys ja rasitus vielä lisäävät oireita tai laukaisevat niitä. Vikoilla reissuilla isäni saattoi kysyä missä me ollaan. Omasta mielestään saattoi olla koti metsässä Espoossa, vaikka maisema lapissa on hyvin erilainen kuten vikalla reissulla kaldoaivissa. Toisaalta retken rasittavuuden ei pitänyt olla kovinkaan kova, koska mukana oli myös poikani, jonka ehdoilla mentiin. Toisaalta isäni ei oikein koskaan oppinut veden säännöstelyä niin että se riittää, kunnes pullon voi taas täyttää. Aikoinaan meillä ei ollut edes vesipulloja, vaan juotiin kun vettä oli.
Voi tästä enempikin kirjoittaa tai anlysoida. Itse ihmettelin ja kysyinkin miksi minun piti sitä nuotiota pitää. Vastaus oli että sen takia että meidät löydetään, koska suurin osa ihmisistä antaa kuulemma sijainnin väärin.
Sanoinkin pojalle, että sitten kun en enää osaa solmia siimaa unisolmua on aika taluttaa minut alzhaimer testiin. Se on ehkä taito mikä isältäni katosi jo kauan ennen tätä tapahtumaa.
Oltiin poikani ensimmäisellä retkellä. Itse olen käynyt vaeltamassa 10v ikäisestä asti joka vuosi, välillä myös talvella. Isänä eli tarinan isoisä sitten 15v enempi vaeltanut kuin minä. Kyseisen reissun aikaan oli lämmin tai kuuma. Lämpötila oli ehkä noin +25. Päivämatkat oli yritetty mitoittaa niin, että poikani jaksaa. Kävellessä on myös aina juomaa pullossa periaatteella ettei se koskaan lopu.
Viimeisenä erämaailtana olimme ylittäneet käkkäläjoen ja aamulla oli tarkoitus kävellä kalmankaltioon, joka oli jo hyvin lähellä. Ylittäessä joki kahlaus tapahtui maastolenkkarit jalassa. Muuten kävelimme vaelluskengillä. Viimeiseksi yöksi leiriydyttiin korrijärven rantaa. Isäni huomasi siinä illan aikana, että vapa jäi joen penkalle. No ei muuta kuin vapaa hakemaan. Järveltä joelle menee hyvin vahva mönkijäura, josta nyt ei edes teoriassa pitäisi eksyä
Kun isääni ei joelta kuulunut noin tunnin kuluessa lähdin itse joelle. No vapa löytyi miestä ei. Sanoisin että etsin isääni noin 2-2,5h ennen kuin soitin hätäkeskukseen. Olo oli aika epäuskoinen.
Hätäkeskuksesta vastattiin ja ensiksi kysyttiin miksi vasta nyt soitin. Piti antaa koordinaatit. No tiesin kyllä missä oltiin, mutta enpä osannut antaa koordinaatteja kartasta. Kaivoin GPS:n esille ja sieltä sitten se sijainti. Käskettiin jatkaa etsimistä ja pitää puhelin päällä. Seuraava ongelma olikin se, että puhelin oli mennyt jossain vaiheessa itsestään päälle ja akku oli melkein loppu, eikä powerbankkia tietenkään ollut mukana. Sovittiin että pidän puhelinta päällä aina 10min tasatunnista alkaen.
Etsinnän johtaja ilmoitti, että kopteri olisi tulossa yöllä, mutta eipä sitä näkynyt. Ohjeiksi tuli myös merta monkijäuralle paikka mistä käännytään kohti järveä, jotta meidän leirin löytää, sekä pitäisi pitää nuotiota. Kyhäsin nuotion, vein yhden rinkan uralle ja jatkoin taas etsimistä. Ehkä noin 5.00-5.30 soitin kotiin, että ei muuten tulla ajoissa. Tässä vaiheessa alkoi jo hieman väsy ja hermo painamaan. Kävi mielessä, että hukutan poikana ja isäni kuolee metsää ja poika saa siitä ikuiset traumat..
Kello 6.00 mennessä olin kyllä aika tehokkaasta haravoinut maaston lähialueelta myös sade tuli päälle ja nuotion pito meni jo työksi. Tapaukselle oli nimetty jo etsinnänjohtaja, eikä hänestä ollut toviin kuulunut mitään.
6.00 aikaan ajattelin, että on pakko syödä jotain ja hieman yrittää nukkua pojan kanssa. Poika otti tilanteen hyvin rauhallisesti
taisin siis nukkua 8.00 asti. Sen jälkeen syötiin taas vähän ja jälleen kävin haravoimassa lähimaastoa tuloksetta
Yöllä muuten maastoa haravoidessa löysin yhden kengän jäljen mielestäni oudosta paikasta ja oudosta suunnasta, olisi pitänyt merkata se, mutta enpä tajunnut.
Noin 10.00 tuli tekstiviesti HEKO järven tasalla 10.30. Jotenkin 10.30 helpotti kun kopteri lensi yli. Nyt ei oltu enää yksin.
Menimme poikani kanssa mönkkäri kyydillä kalmankaltioon, josta sitten Hettaan.
Hetassa oltiin yötä ja lähinnä odoteltiin etsintöjen edistymistä.
Etsintöjen johtaja jututti minua useamman kerran. Todettiin että nyt eksyminen ei mene kokemattomuuden piikkiin. En silloin osannut sano pelaako isäni muisti vai ei riittävästi ikään nähden. Sen tajusin kertoa, että ainakin makuaisti oli heikentynyt. Isäni siis ei maistanut että ensimmäisenä aamuna puuro maistui pahalle, syy oli se että ilmeisesti kattilaan oli valunut sinolia. Vaikka aina oltiin poltettu sinoli polttimesta loppuun.
Isäni löytyi noin 36h katoamisen jälkeen. Oikeastaan löysi itse itsensä. Oli siis löytänyt jossain vaiheessa joen ja kävellyt sitä alas. Joen varressa on paikallisten mökkejä ja yhdellä mökillä olikin joku kenelle tajusi mennä juttelemaan.
isäni oli muuten eksyessään yöllä nukkunut jossain puun alla ja ottanut saappaat pois jalasta. Hän ei kuitenkaan ollut aamulla löytänyt saappaita, joten seuraavan vuorokauden hän oli kävellyt paljain jaloin. Jalat oli karmeassa kunnossa. Muonioon taidettiin isäni viedä tarkastettavaksi ja jaloillekkin oli tarve tehdä jotain.
Ehkä en vielä silloin, mutta seuraavilla retkillä tajusin, että isällä oli alkava atzhaimer ja tällä hetkellä se on todella pitkällä ja sen takia tie vei hoivakotiin. Vaikka isällä on aina kartta mukana ja vastasi suunnistuksesta kunnes minusta tuli armeijan jälkeen retkille suunnistaja, kadotti hän useasti ajan ja paikan tajun vaelluksilla. Todennäköisesti näin kävi myös vapaa hakiessa. Se jalanjälki johti suoraan suolle. Mikä logiikka on mennä suolle jos ollaan kävelty mönkkäri uraa pitkin. Väsymys ja rasitus vielä lisäävät oireita tai laukaisevat niitä. Vikoilla reissuilla isäni saattoi kysyä missä me ollaan. Omasta mielestään saattoi olla koti metsässä Espoossa, vaikka maisema lapissa on hyvin erilainen kuten vikalla reissulla kaldoaivissa. Toisaalta retken rasittavuuden ei pitänyt olla kovinkaan kova, koska mukana oli myös poikani, jonka ehdoilla mentiin. Toisaalta isäni ei oikein koskaan oppinut veden säännöstelyä niin että se riittää, kunnes pullon voi taas täyttää. Aikoinaan meillä ei ollut edes vesipulloja, vaan juotiin kun vettä oli.
Voi tästä enempikin kirjoittaa tai anlysoida. Itse ihmettelin ja kysyinkin miksi minun piti sitä nuotiota pitää. Vastaus oli että sen takia että meidät löydetään, koska suurin osa ihmisistä antaa kuulemma sijainnin väärin.
Sanoinkin pojalle, että sitten kun en enää osaa solmia siimaa unisolmua on aika taluttaa minut alzhaimer testiin. Se on ehkä taito mikä isältäni katosi jo kauan ennen tätä tapahtumaa.
Re: Kiilopään alueella kadonnut
Kiitos että jaoit kokemuksesi. Tarkkailkaa läheisiänne, juuri tuo ajan ja paikan tajun heikkeneminen on selvä oire muistisairaudesta. Fyysinen kunto voi olla ikään nähden hyvä, jalat pelaa mutta pää ei. Oman isäni jouduin juuri pari viikkoa sitten viemään hoivakotiin lukittujen ovien taakse. Oli kova lenkkelemään mutta alkoi eksyä pienessä kotikaupungissaan liikkuessaan.