Tunnelmointia

[omat polut]

Kaurisjuttu on fakta.

[Aaro]

Mustikoista oma havainto on, että kosteammissa paikoissa mustikka ei niinkään kärsi avohakkusta. Kosteus voi tulla kalliomaastossa paikallisista pikku valumista melko pienialaisesti tai kerääntyä isompiin jo ennestään turvepohjaisiin notkelmiin. Tasaiset etelän puoliset rinteet näyttävät todella kärsivän, mutta siellä taas paikoitellen vaapukkapöheiköt saavat jalansijaa erityisesti oksakasoissa. Puolukkakin saattaa jopa hyötyä kun saavat lisää valoa ja kestävät mustikkaa kuivemmassa. Omassa havaintoalueessa on kallio pohja ja luulen sen pitävän kosteuden paremmin puolukan ulottuvilla kuin vaikka sorapohja. Todistusaineistoa vielä pakkasessa. Kummasti suopeus hakkuisiin lisääntyy kun marjastusmahdollisuudet paikoitellen jopa parantuvat.

Oma havainto parturoiduista mustikkavarvukoista myös, ilmeisesti kauriit, lumi suojaisi.

[Eräkulkuri]

Kaurisjuttu on fakta.

Joo, en kyseenalaista tätä. Mutta esim. "Hakattavaa riittää" keskustelu olisi loppunut pian alkuunsa, jos olisi pidättäyty tosiasioissa.

[hannes]

Kauriita ei meillä ole kuin muutama, niistä ei mustikoille ole haittaa.
Hakkuosta mustikka joko hyötyy tai kärsii . Marjastan koko vuoden marjat.

Puolukka kukoistaa kaksi- kolme vuotta avohakkuun jälkeen, jonka jälkeen se taantuu kun muu kasvillisuus kehittyy peittämään varvut.

Tiheässä metsässä ei marjoja ole vaikka olisi varpuja paljonkin.

[Eräkulkuri]

VANHAN KANSAN METSÄTARU

”Vanhakansa” selitti metsiin liittyvät asiat uskomustarinoilla. Vanhoissa ikimetsissä eleli maanalainen metsäväki. Metsän haltijoilla oli johtaja, metsän kuningas Tapio ja hänen emäntänsä Mielikki. Näiden palvelijoita olivat metsän piiat, sinipiiat, metsän tyttäret, metsänneitsyet ja metsän pojat.

Metsässä oli myös arvaamattomampia tai vihamielisiä olentoja, kuten maahisia. metsähiisiä, menninkäisiä ja keijuja. Nämä saattoivat sairastuttaa, eksyttää tai lumota ihmisen, joka kulki metsässä tai tuli näiden valtapiirille. Menninkäiset saattoivat eksyttää metsässä kulkevan nurinkuriseen maailmaan. Metsässä saattoi olla myös noidankehä alue, johon joutunut lumoutui. Noidankehää saattoi merkitä esimerkiksi sienien kehä. Näkkiin verrattava Mettänviepä oli taruolento, jolla toisinaan peloteltiin lapsia, etteivät nämä eksyisi metsään.

Metsän väki saattoi tarttua ihmiseen, jos metsässä ei käyttäytynyt kunnioittavasti tai jos loukkaantui tai pelästyi metsässä. Väki aiheutti sairauden, joka tunnettiin muun muassa metsän väkenä tai metsän vihana. Tässä merkityksessä väki merkitsi pikemminkin taikavoimaa, mutta ilmeisesti ainakin toisinaan mukana katsottiin olevan myös olentoja. Olennot olivat vain näkymättömiä tai äärimmäisen pieniä.

Metsän väkeä oli eniten kaukaisimmissa korpimetsissä. Luonnonkohteista väkeä asui paljon muun muassa muurahaiskeoissa, puunkoloissa, kivenkoloissa, juurakoissa ja suurissa kannoissa. Metsän väen taikavoimaa saattoi löytää myös myrskyn katkaisemien puiden murtumakohdista tai yhteenkasvaneista puista. Myös avoimella paikalla kasvava yksinäinen puu oli tärkeä metsänväen kokoontumispaikka.

Näin VanhaKansa määritteli ikimetsän olemassa olon ja kunnioituksen sitä kohtaan.

[honkamukka]

[quote=
Joo, en kyseenalaista tätä. Mutta esim. "Hakattavaa riittää" keskustelu olisi loppunut pian alkuunsa, jos olisi pidättäyty tosiasioissa.

Tuossa sanoit ihan kohdilleen. Sillähän hanu tämän Hakattavaa osion aikanaan perustikin, jotta tosiasioillekkin olisi sijansa.

Vanhan kansan metsätarina oli hieno kertomus.
Joskus mökillä oli tuossa navetan pääty kuusikossa, laaja sienikehä. Loppukesän kosteus hämähäkin seitteineen, loi aavemaisen tunnelman tuon sienikehän äärellä.
Vastaavan oloista, niin laajaa kehää ei ole senjälkeen osunut kohdalle. Vaimon kanssa sitä usein muistellaan, kun astelemme marjametsään tuon kuusikon läpi menevää polkuamme.

[Eräkulkuri]

Hei Itäkairan kävijät!

Vieläköhän siellä kämppien vieraskirjoissa on näkynyt entuudestaan tuttuja nimiä?

[hannes]

^^^ Taikauskoa ja nykyuskoa näytetään hallitsevan pelolla. Onhan se tehokasta!

Ennen oli monta tuhon paikkaa jos et ollut kunnolla , nykyisin vain yksi: helvetti

[Hanu]

Vanhan kansan metsätarusta tuli mieleeni: Suot ovat ilmeisesti olleet iät ajat ihmisille pelottavia ja pitkään myös vihollisia, joita vastaan on pitänyt "taistella". Suolta uskottiin tulevan hallan ja muunkin pahan. Edelleenkin on paljon ihmisiä, jotka vieroksuvat soita. Ilmenee teoissa ja puheissa eri yhteyksissä. Näilläkin sivuilla moni kertoo välttävänsä retkillään soita. Toki kulkeminen lumettomaan aikaan suolla ei ole niin helppoa, mutta täytyykö retken olla helppoa? Kiivetäänhän me tunturin huipullekin, vaikka helpompaa olisi kiertää. Minua taas suot jopa vetää puoleensa ja ovat tarjonneet paljon hienoja retkikokemuksia. Esimerkiksi karpalonpoimintaretki yöpakkasen jälkeisenä sumuaamuna suolla on aina hieno kokemus. Myös monta hienoa yöleiriä avosuon laidalla tai saarekkeessa on mielessäni. Yksi hieno kokemus on myös eka kerta palsasuolla Muotkatuntureiden pohjoisreunalla.

[Aaro]

Minulle hienosta, mutta haastavasta, suopätkästä päällimmäisenä tulee mieleen vaelluspäivä Postijoen kämpältä Puskujärvelle "kalaan" ajatuksella ettei sinne varmaan kukaan koskaan ole viitsinyt mennä. Pettyneinä ja kaikesta rypemisestä huolimatta jatketiin vielä Lemmenjoen laaksoon yöksi. Sielläkään ei ollut kalaa, mutta sitäkin enemmän hyttysiä.

[Eräkulkuri]

Nyt kun nämä vaellusnetin keskustelujen aiheet ovat pyörineet sodassa ja politiikassa, niin mielelläni tuuletan ajatuksiani toisenlaisissa asioissa. Muistelen ja jatkan vähän tätä tunnelmointia

KOTILAMMELLA

Metsälampia on Suomessa lukematon määrä jopa kymmenin tuhansin, enemmänkin. Eräs tällainen on kotilampeni, jossa minulla on honkakeloista rakennettu laavu. Se on monta kymmentä vuotta vanha ja rakennettu ympäröivästä metsästä kaadetuista kelohongista. Laavun katto ja pohjalaveri on tehty puulaatikoiden jäänteistä ja tuettu rankapuiden varaan. Katto on päällystetty vihreän värisellä, maastoon sulautuvalla pressukankaalla. Laavu on sen verran rantapusikon takana, ettei sitä erota vastarannalta. Laavun edessä on nuotion kivikehä, jonka turvepohjan olen kaivanut auki ja täyttänyt montun suurilla kivillä. Näin tuli ei jää kytemään turpeeseen ja nuotion lämpö varastoituu pitempään.

Kyseessä on latvalampi, josta lähtevä puro virtaa läheiseen järveen. Puron suulla on jäänteitä vanhasta majavan padosta ja maatunut pesäkumpukin erottuu vielä rannan tuntumasta. Majavan aikaan saannoksista muistuttavat rantametsän tulvavesien tukahduttamat kelohongat. Lammen vesi on humuksen ruskeaksi värjäämää suovettä ja rannat osin veden päällä kelluvia suomättäitä. Lammessa viihtyvät lähinnä sammakot ja muut pieneliöt sekä kaloista vain ahvenet ja muut lampikalat.

Metsälampi on oma ekosysteeminsä. Siellä näkyvyys ei ulotu kauas ja siitä muodostuu eräänlainen luonnon keidas, jossa on oma eläimistönsä. Siellä eivät viihdy järviemme valtiaat kuikka eikä joutsen. Niiden ”kiitorata” on liian lyhyt lentoon lähdölle metsälammella. Lammen rannasta on irronnut joitakin turvelauttoja, josta kaakkuri on löytänyt pysyvän pesäpaikan. Kaakkuri, joka osaa lentoon lähdön. Se nousee pieneltäkin lammelta kiertäen kohoavaa lentorataa lammen ympäri niin monta kertaa, kunnes pääsee vapaaseen ilmatilaan vanhan ikimetsän yläpuolelle kaakattaen mennessään.

Majavapuron lähellä on vanhan kruununtorpan kivijalka ja rakennuspohjan jäänteet. Paikka on ollut pian melkein sata vuotta asumattomana. Puronotkossa vielä erottuu vanha kaskipelto, joka kasvaa lahonneita koivupökkelöitä ja toimii nyt metsätiaisten asuinsijana. Tiaiset ovat kovertaneet pesäkolonsa pehmeäksi lahonneeseen koivupuuhun, jota vain ohut tuohikuori pitää pystyssä.

Lammen ympärillä metsä on vanhaa, pääosin kuusikkoa ja ylempänä kasvaa honkapuita. Lammen rantamilla on paikoin suuria haapoja, joissa näkyy palokärjen jyrsimiä pesäkoloja. Muutoinkin metsä on tikkojen paratiisi. Viime vuosina kaarnakuoriaiset ovat tuhonneet suuria kuusia, joita on kaatunut maahan sekasortoisesti. Pohjantikka näistä on hyötynyt.

Kuinka paljon siellä olenkaan viettänyt aikaa elämästäni? Sitä mukaa, kun vaellusinto ja uuden etsiminen on laantunut, niin oleskelu laavulla ja sen ympäristössä on lisääntynyt. Uuden kokeminen on vähentynyt ja vain oleminen ja eläminen luonnossa saanut suuremman merkityksen. Nyt en enää ole käynyt lammellani ja laavullani yli kahteen vuoteen. Sitäkin useammin olen viettänyt siellä aikaa ajatuksissani.

[Aaro]

Minulle meri on parhaimmillaan kuin erämää. Sopivalla rantakivellä istuessa et näe muuta kuin koskematonta luontoa ja lukemattoa reittivaihtoehtoja, voisi kyntää venholla oman uran mihin haluaa. Jäätalvena erämaisuus samaistuu vielä lähemmäksi Lapin aavoimpia suolakeuksia ja avotuntureita.

Asun saaressa Helsingin kaakkoiskulmalla samoinkuin tyttäreni, aika kaapealla itään pistävällä niemellä. Olin jo luopunut omasta veneilystä kun tytär muutti takaisin kotikonnuille. Merierämää alkoi näköetäisyydellä ja tuntui että täytyyhän jälkikasvunkin päästä nauttimaan siitä ja hankin pienen perätuupparin heille. Taitaa olla menossa neljäs tuupparikesä eikä sillä ole juurikaan ajettu, paitsi muutama opettelulenkki aivan lähivesillä.

Vaikeat asiat usein yhdistää ihmisiä ja sellainen sattui meillekin ja piristykseksi ajattelin ehdottaa tyttärelle oikeastaan ensimmäistä kertaa pientä veneajelua vuosien takaa perheen monen pikku retken pysähdyspaikkaan Villingin vuonoon. Nimi oli tyttärelle tuttu, mutta lapsena ja nuorena ilmeisesti maisemiin ei niin kiinnitä huomiota ja venematkatkin tuntuivat unettavan pitkiltä. Tytär ajeli kalliorantaisia reittejä ja viittoilin oikeita suuntia ja kerroin siellä täällä vaanivista kivistä. Välillä tytär luuli minun näyttävän oikeaa suuntaa kun yritin osoittaa varottavaa kiveä, mutta yhteisymmärrys löytyi ajoissa eikä kolinaa kuulunut.

Villingin vuonoa lähestytään ajamalla kalliota kohti kunnes käännytään voimakkaasti vasemmalle kapaelle jyrkkien kallioiden reunustamalle vuonolle. Ajaminen on turvallista keskellä. Sitten tiukka 180 astetta vastakkaiseen suuntaan, pari varottavaa kiveä ja taas tiukahko 180 astetta ja keskivettä. Lopuksi vuono vähän laajenee lammeksi, joka melkein joka kelillä on tyyni varsinkin avomereen verrattuna. Taisi olla tyttärelle aika jännittävä reitti. Sitten sama takaisin ja vuonon suulta avomerelle. Tytär jatkoi aivan hiljaista vauhtia ja ihmettelin vähän. Katseltiin joka puolella kohoavia kalliosaarten jyrkkiä ja korkeita kalliorantoja, muita veneitä ei näkynyt eikä maan puolelta puhaltava tuulikaan haitannut. Tytär sanoi ettei täältä ole kiire mihinkään, muistan kyllä joskus täällä olleeni mutta en ollut tajunnut kuinka hienoa täällä on. Ajeltiin hiljalleen satamaan. Oli hyvä reissu.

[Nuortti]

Ehkä tunnelmoinnista on kysymys tässäkin. Olin Luirojärvellä majoittunut Kuuselan varauskämppään viettämään syntymäpäivääni. Vitsin vuoksi rinkassani oli sininen kauluspaita ja solmio. Olin laittanut ne päälleni, kun aloin valmistaa illallista itselleni ja retkikaverilleni. Lähistöltä löydetyt herkkutatit ja rinkasta otetut sipulit ja valkosipulit paistuivat paistinpannussa ja pieni kämppä täyttyi makuhermoja kutkuttavasta tuoksusta. Ja sitten aivan yllättäen joku koputti ovelle. No, avasin oven ja siellä oli joku retkeilijänainen, joka tietysti hämmästyi täysin asusteestani. Nainen kertoi sitten tovin ihmeteltyään paitaani ja solmiota, että hän oli vain utelias näkemään, minkälainen kämppä Kuuselan kämppä oli. Vielä nainen jatkoi, että hänen ei tarvitse tulla sisälle, koska ulko-oveltakin näkee, minkälaisesta kämpästä on kyse.

[Tunnelivaeltaja]

En osaa nimetä vaelluksilta yhtä paikkaa tai maisemaa, johon olisin kiintynyt eniten. Mutta tietyt paikat ja tapahtumat tietenkin jättävät vahvemman
muistijäljen kuin toiset. Yksi sellainen 25 vuoden takaa (alueella liikkuneet tunnistanevat paikan melko helposti?):

Takana on täysimittainen vaelluspäivä, toki jo keventyneellä rinkalla ja osittain teitä pitkin. Mutta tärkein on vielä edessä. Odotamme malttamattomina iltayötä, ja kello yhdentoista jälkeen lähdemme viimein liikkeelle. Ohitamme kaksi pienehköä järveä ja jatkamme matkaa pohjoiseen ja loivasti alaspäin. Kun sivuutamme jo muutama sata metriä aiemmin huomaamamme onkimiehen, toteamme tyytyväisenä, että niemenkärki taitaa sittenkin olla tänä yönä yksityisaluettamme -- onkimies onkin nimittäin kivistä koottu patsas. Kun seuraamamme polku muuttuu hankalakulkuisemmaksi, päätämme nousta länsipuoliselle harjanteelle. Aurinko näkyy vielä, mutta pian se jää pilvilautan taakse. Vielä sen jälkeenkin merestä heijastuu vähitellen himmenevä
auringonsilta, kunnes se hiipuu muutaman minuutin jälkeen kokonaan pois. Laskeutuminen niemen pääosin avokalliosta koostuvaan kärkeen sujuu hyvin. Olemme perillä täsmälleen aikataulussa, astronomisen puolenyön aikaan. Keskiyön aurinko on vielä pilvien takana, mutta pian se tulee osittain näkyviin. Olemme muutenkin erittäin onnekkaita sään suhteen. Tuuli on leppeä ja yö maagisen lämmin, ainakin +18 astetta. Rantakiveyksellä istuu kaksi merilokkia vierekkäin, hievahtamatta paikallaan. Niiden takana muutaman kilometrin päässä itäkaakossa kohoavat merestä lähes pystysuoraan ylöspäin pari-kolmesataa metriä korkeat kalliojyrkänteet. Jyrkänteiden taakse piiloon jäävällä tasangolla on kuuluisa turistirysä, jonne meidänkin tiemme veisi huomenna. Mutta nyt on aika palata teltalle nukkumaan muutamaksi tunniksi. Kävely takaisin leiripaikalle loivaan ylämäkeen sujuu yllättävän kevyesti. Jälkikäteen ihmettelemme, miten helposti lähes kymmenen kilometrin yöretki on sujunut muutaman suklaapalan voimalla.

[honkamukka]

On teillä hienoja kokemuksia ja kerrottavaa reisuistanne, kuten yllä.

Itse olen asunut nuoruuteni ja myöhemmin mökkeillyt ison järven rannalla. Olisi kertomuksia sumussa eksymisistä, heikolla jäillä liikkumisista, isohkoista kalansaaliista. Johtuuko sitten tuon ison järven tavanomaiseksi muuttumisesta se, että minua on aina kiehtonut virtaavat vedet, varsinkin ne pienehköt, joissa muita kulkijoita ei juuri tapaa.

Olin eilen tuon mökkiseutuni lähivuoren kupeessa puolukoita keräämässä. Hiukan vielä joutui valkailemaan paikkoja, kun osalla oli vielä hiukan kypsyminen kesken. Oli minulla kaverikin siellä ja hetken ihmettelin, että mikä. Mustarastas tapojensa mukaan, siellä oksiston alla, nautti myös puolukoista. Tarkkaa valintaa ja sopivan löydyttyä nokkaan ja ravinnoksi. Lintu oli hyväkuntoisen näköinen, mutta ei häiriintynyt minun touhuistani.

Tuo puolukkapaikkani oli karuhko, osin kallioinen nuori mänty taimikko. Hiukan aukkoinen, joissa puolukan varvustolle oli sijansa. Siinä keräillessäni, auringon paistaessa, tuli mieleeni samalainen paikka liki kolmenkymmenen vuoden takaa.
Olin ollut "ansainta" viikon Levillä, siinä elo-syyskuun vaihteessa ja jäin, tai menin tuonne Savukosken, Sallan perille pariksi yöksi. Siihen aikaan Levillä oli sen verran vilkasta menoa, että pieni "huiluukin" oli tarpeen.

Kalan tulo oli heikohkoa, mutta syömakalat sain. Päätinkin, kun purin tuon leirini, mennä vielä yön yli varustein tuntemaani jokihaaraan. Majoitteena tuo Pena-laavuni. Ennestään tiesin, että kävelymatkan varrella oli hyvä puolukkapaikka. Koppa auton perästä mukaan ja sieltä mänty nuoreikosta sen täytin puolukoilla. Paikka oli samantyylinen, kuin tuo eilinen marjapaikkani. Jätin tuon täyden astiani kuusen persiiseen ja jatkoin matkaani.
Pystytin laavuni sopivasti näköyhteyteen tuohon mainitsemaani jokihaaraan. Hiukan silmittelyä ja sopivan perhon hakua, joka tuottikin sopivan "tikkukalan", harjuksen. Siinä iltapalaani loimotellessa seurasin tuon pienen joen tapahtumia. Illan jo hämärtyessä näin suvannon kunkun olevan syönnillään. En kuitenkaan yrittänyt sitä, vaan ajattelin, eiköhän se aamullakin. Niinhän siinä sitten kävi, että aamusella perho ja kala kohtasivat. Siihen aikaan taimenen rauhoitus alkoi syyskuun kymmenes, ja sallittu mittakala oli pienempi, kuin nykyään. Tuo siiman päähän saamani taimen taisi täyttää nykyisetkin, sen alueen mitta vaatimukset.
Tuon kalan saaliiksi otosta voisi kirjoittaa monta riviä, kuten moni varmaan tietää. Mutta tuo tunne, kun kävelin tuon pari kolme kilometriä autolleni, siinä oli sitä jotain. Kevyt reppu selässä, taimen haavissa ja matkalta puolukkakori mukaan, siinä oli sitä haettua tunnetta.