Vaelluskertomus: GR11 - Espanjan Pyreneillä
Vaelluskertomus: GR11 - Espanjan Pyreneillä
Matkakertomus viime kesän reissusta Pyreneille, tarkoituksena vaeltaa GR11-reitti kokonaisuudessaan Atlantilta Välimerelle.
Matkan tilastot.
DAY 1 – to Amargunko Lepoa (17km, 773m/473m, 12:15-19:00)
Rannikkokaupunki Írunille on jännittävää kääntää selkänsä, vaikka poseeraankin lähtökuvassa urheasti. Astuisin ensimmäistä kertaa Pyreneille, ja mieli on syystäkin hieman levoton.
“Mahdotonta!”
“Ellei ole jäärautoja, reitti on impossible,” toteaa väsyneen näköinen, eläkeikäinen ranskalaisvaeltaja, jonka kohtaan muutama tunti lähdön jälkeen. Olenko arvioinut väärin edessä odottavan lumitilanteen? Pysyisikö tie halki vuoriston suljettuna?
Kävely tuntuu kömpelöltä, ja on vaikea päästä hyvään rytmiin. Paksuhäntäinen kettu jolkottelee vastaan tiellä kohti San Antonin patoa ja taivaalla kaartelevat suuret petolinnut.
Joka puolella näkyy karjaa ja aitauksia, eikä sopivaa telttapaikkaa tahdo löytyä ennen Amargunko Lepoan solaa. Taivaanrannassa liikkuu pilvilauttoja, jotka näyttävät siltä kuin valtava höyryjuna olisi juuri kulkenut ohitse. Yhdeksältä aurinko painuu läntisen harjanteen taakse, jolloin pystytän teltan.
DAY 2 – to Collado de Inaberri (30km, 1333m/877m, 07:00-16:45)
Ensimmäisestä yöstä tulee tavallistakin vaikeampi. Villisika tömisteli naapuripensaikossa ja suuri lauma lehmiä halusi välttämättä kulkea samaa kapeaa harjannetta pitkin. Yön tummuudessa niiden silmät kiiluivat pelottavasti otsalampun valokeilassa.
Aamu sarastaa lopulta kalpeana. Taivas velloo tummana ja raskaana. Laskeudun väsyneenä Beran kylään, jonka erinomaisen leipomon rouvat haluavat välttämättä kokeilla rinkkani painoa.
Edetessäni halki Baskimaan kukkuloiden verkoston, kohtaan muutamia pitkänmatkan vaeltajia, ikäväsointuisen närhen ja yli-innokkaan koiran, joka lyöttäytyy hetkeksi mukaani. Yhä synkempiä ja synkempiä pilviä kerääntyy kukkuloiden ylle, mutta sade pysyy poissa.
DAY 3 – to Adipekoa Lepoa (29km, 1435m/1088m, 06:50-18:10)
Nukun yöni tällä kertaa hyvin; hiljainen tuuli lauloi unilaulua puolikuun vahtiessa untani korkealla taivaalla.
Aamu valkenee kirkkaana enteillen kuumaa päivää. Laskeudun Elizondon kylään tuhdille aamiaiselle.
Kesken seuraavan nousun käyn pellon viereiselle pientareelle pitkäkseni ja suljen silmäni. Ympäriltä kuuluu maaseudun ääniä: lehmänkellojen kilkatus, heinäsirkkojen tasainen siritys ja jossain etäämmällä vanha traktori aamutoimissaan. Kun avaan silmäni ja katson ylös, näkyy sinisellä taivaalla kevyitä hattaroita ja haukka omissa korkeuksissaan. Lehtipuun oksat liehuvat tuulessa. Mietiskelyyn paras asento on olla selällään, kädet niskan takana tai ristissä rinnalla, ruohomättään päällä leväten, taivaalle tähyten, ohi lipuvia pilviä seuraten, puiden huojuvia latvoja katsellen ja unelmoiden, jospa jokainen hetki voisi olla yhtä huoleton.
Kun pääsen ylemmäksi, muuttuu maisema avaraksi kukkuloiden nauhaksi. Kävely on nautinnollista, vaikka polku on ajoittain huonosti merkitty.
Seuraavalla evästauolla ihastelen isohaarahaukkojen lentonäytöstä niiden leijuessa ilmavirtauksissa melkein paikallaan. Kohtaan espanjalaisen miehen, joka raahustaa hitaasti kohti samaa päämäärää. Tapailemme vähän sanoja ja yritämme saada toisistamme selvää.
Pitkän päivän jälkeen saavun hiljaiselle harjanteelle. Metsän laitaa reunustaa piikkiaita ja päätän pystyttää teltan aivan sen viereen. Sankka usva on hiipinyt laaksoja pitkin ja peittää edessä kohoavan Adin huipun. Tuuli on yltynyt ja käy nyt kylmästi luoteesta. Pitkä päivä kääntyy iltaan, eikä muita ihmisiä enää näy. Tumma metsä aidan takana tuntuu aavemaiselta.
DAY 4 – to Burguete (16km, 509m/792m, 06:45-14:00)
Herään alkuyöstä metsästä kuuluvaan ääneen, joka säikäyttää niin pahoin että saan hädissäni teltan vetoketjun täysin jumiin. Päästyäni lopulta pinteestä sohin lampulla puiden sekaan, mutta usvainen yö kätkee tapahtumat sisäänsä. Kuulen vain sateen ropinaa ennen kuin väsymys vie uudelleen voiton.
Liikkeelle lähdön jälkeen huomaan, kuinka koko maisema alapuolellani on peittynyt pilviverhoon. Yön äänet ovat kaikonneet. Nouseva aurinko kultaa läntiset rinteet ja illalla niin synkältä tuntuneen metsänlaidan. Paljon kauniimpaa aamua on vaikea kuvitella. Seuraavassa solassa toinen yksinäinen vaeltaja nukkuu pelkässä bivy-pussissa.
Tieni käy alaspäin ja löydän itseni pian usvaverhon sisästä. Yhytän Barranco Odian hiljalleen voimistuvan virran, mutta muita kulkijoita ei näy vielä pitkään aikaan.
En huomaa Roncesvallesin oikotietä, joten jatkan aina Burgueten kylään saakka. Olin ajatellut koukata Camino Francesin kuuluisan lähtöpisteen kautta, mutta päivä on muuttunut avaran laakson pohjalla polttavan kuumaksi. Istun piknik-alueen varjoissa ja odotan näkeväni pyhiinvaeltajia, mutta paikalle saapuu vain kohti Välimerta kulkeva irlantilainen Stephen. Väsyneen oloisen miehen risaisten nahkakenkien alta paljastuu rakkoiset jalat, jotka ovat palaneet nilkan yläpuolelta ja ovat pahasti rakkuloilla hyönteisten puremista. On mukava käydä vaihteeksi ymmärrettävää keskustelua englanniksi.
Jatkan pitkän tauon jälkeen 2km päähän vilkkaalle leirintäalueelle, jossa nautin reissun ensimmäisen suihkun. Huollan itseni ja varusteet, jonka jälkeen vain lepäilen ja mietin tulevaa.
DAY 5 – to Zazpiturri ridge (28km, 1206m/706m, 06:45-16:15)
Kävelen takaisin Burgueten kylään ja istahdan vartiksi tien varteen. Ohi kävelee muutama yksinäinen nainen, nuori pariskunta, iäkkäämpiä ja äänekkäämpiä miehiä kolmen ryhmissä, aasialaisia, vanha sokea mies kepillä tietä tunnustellen nuoremman saattajansa kanssa -koko pyhiinvaeltajien kirjo. Käännän selkäni vilkkaalle tielle ja suuntaan hiljaiseen metsään. Seuraavan nousun takaa löydän Stephenin juuri heränneenä, aamuteetään nauttimassa vapaana laiduntavien hevosten käyskennellessä ympärillä.
Jyrkkä lasku läpi tiiviin pensaikon johdattaa Orbaran hiljaiseen kylään. Aurinko on kiivennyt keskipäivän korkeuteen, eikä kylästä löydy helpotusta; vain kuumuutta hohkavia katuja. Jatkan Hiriberriin pitkin vaivalloista nousua heinien raapiessa sääriä. Tunnin matka tuntuu ylitsepääsemättömältä ja täysin järjettömältä ponnistukselta.
Myös nousu Hiriberristä kohti seuraavaa harjannetta jatkuu tuskaisena. Valkohehkuinen aurinko polttaa armottomasti, ja kun sukellan toiseksi tunniksi metsään, on sen kivikkoinen pohja kosteudesta liukas ja työläs kulkea. Huomaan puiden lomasta mahdollisia ukkosmuodostelmia ja kaukana harjanteen eteläpuolella arvoituksellisen usvamaton. En jaksaisi Ochagavíaan saakka, joten etsin telttapaikan 7km mittaiselta harjanteelta.
Olo käy levottomaksi yltyvän tuulen myötä. Olen harjanteella täysin ilman suojaa, ja nopeasti saapunut usvamatto pudottaa näkyvyyden vain muutamaan kymmeneen metriin. Asetun polun lähelle, harjanteen poikki kulkevan aidan viereen. Näin en ainakaan eksyisi.
Usva kantaa mukanaan vettä melkein näkymättöminä pisaroina. Istun harmaassa ankeudessa syömässä, mutta kun paikalle saapuu valtava lammaslauma samoin ajatuksin, päätän siirtyä aidan toiselle puolen. Kuuntelen lopun iltaa hermostuneena kellojen kilkatusta, joka yhtäkkiä kuuluukin aivan telttani läheisyydestä. Usvan seasta tuijottaa suurten, sarvekkaiden lehmien jono, ja huomaan olevani niiden iltakävelypolulla. Vähemmän uteliaat ja kookkaat lampaat tuntuvat sittenkin paremmalta vaihtoehdolta, joten vaihdan vielä kerran paikkaa aidan toiselle puolelle.
DAY 6 – to Ochagavía (13km, 266m/878m, 06:45-12:00)
Kuten usein levottoman yön jälkeen, näyttäytyy aamu erityiseltä. Taivas on vielä pilvessä ja hohtaa hetken aikaa aavemaisen violetilta, mutta taivaanrannassa pilkistää toiveikas valo.
Tunnin käveltyäni istuudun aamiaiselle. Hiljaisuus on täydellinen ja vain tuulen ajoittainen suhahdus muistuttaa maailman olevan elossa. Kaukana horisontissa siintää sininen valtakunta, kiven ja graniitin maa. Näen harjanteelta ensimmäistä kertaa kunnolla Baskimaan kukkuloiden takaiset Pyreneet.
Lyhyen päivän ainoa tavoite on laskeutua Ochagavíaan ja nauttia perusteellisesti sen leirintäalueen huomasta.
Leirintäalueelle muodostuu riemuisa GR11-vaeltajien kokoontuminen. Paikalla odottaa pitkätukkainen ja puhelias seikkailija Jose, joka on jo neljännellä Pyreneiden ylityksellään, nyt vastakkaiseen suuntaan. Hänen kanssaan samaa reittiä kulki saksalainen tyttö ensimmäisellä oikealla vaelluksellaan. Iltapäivän aikana perästäni saapuu myös hidas espanjalainen ja toinen, vanhempi espanjalainen mies. Yllätyn iloisesti, kun myös Stephen ontuu leirintäalueelle juuri ennen hämärää.
DAY 7 – to Zuriza (31km, 1239m/816m, 06:45-16:15)
Hyvästelen aamulla ennen lähtöä saksalaisen ja Josen, jonka tapaaminen tuntui erityisen merkitykselliseltä. Oli innostavaa tutustua Pyreneiden omaan legendaan, josta huokui ainutlaatuinen välittömyys ja positiivisuus elämään.
Kolmen tunnin tiekävelyn jälkeen tavoitan huipulta vanhemman espanjalaisen. Kehun häntä hyvästä vauhdista, mutta mies pudistaa nauraen päätään. Hän sanoo perään tres …oras jotain. En ole aivan terävimmilläni ja kysyn kummissani, tres sodas ennen kuin tajuan miehen tarkoittavan horas, kolme tuntia. Utuinen vuoristo odottaa nyt jo lähellä.
Laskeudun Isaban vilkkaaseen kylään, jonka kylänraitilla lepään hetken ennen polttavan kuuman iltapäiväosuuden aloittamista.
Vain puoli tuntia kylän jälkeen saavun vuoriston portille. Lempeät kukkulat ovat nyt kadonneet ja polku sukeltaa rosoisten, pystysuorien seinämien väliin. Navarra jää taakse ja astun Aragónian alppimaisille rinteille.
Jatkan pitkin jokilaaksoa, mutta perillä Zurizassa odottaa yllätys: kyseessä ei ollutkaan kylä, vaan pelkkä lomakeskus vuorten kätköissä. Teltastani aukeaa vaikuttava näkymä Sierra d´Alanon kalkkikivirinteille, joiden takana pilvet matkaavat ripeästi. Sadekuurot vuorottelevat auringonpaisteen kanssa, kuin peilaten omia tunteitani. Odotan ensimmäistä vuoristopäivää jännittyneenä, mutta samalla hymyssä suin -vihdoinkin!
DAY 8 – to Candanchu (34km, 1723m/1457m, 06:30-19:00)
Lähden aikaisin liikkeelle sankan usvan peittäessä jokilaakson sisäänsä. Puolen tunnin tasaisen kävelyn jälkeen käännyn kohti verhoutuneita korkeuksia. Kiroan huonoa näkyvyyttä ja vajavaisia reittimerkintöjä, mutta onnistun nousemaan oikeaa polkua pitkin aina Petrafichan solaan lähelle 2000 metriä.
Usva hälvenee nousumetrien mukana, ja lopulta kapean ja jyrkkäreunaisen solan takaa aukeaa vaikuttava vuoristonäkymä kohti itää.
Laskeudun alas La Minaan pitäen silmällä joka puolella ajelehtivia pilvilauttoja. Aamun vaikeudet kummittelevat vielä tuoreessa muistissa, ja toivon sään pysyvän selkeänä.
La Minasta alkaa pitkä, vajaan 15km nousu kohti Ibón d´Estanesin järveä, jonka luokse olin ajatellut leiriytyä. Matka käy joutuisasti pitkin turistien, päiväkävelijöiden, leirikoululaisten ja kaikenlaisten kulkijoiden suosimaa hiekkatietä.
Odottava jännitys leijuu muuten ihastuttavien Aguas Tuertasin niittyjen yllä. Vetisen ylälaakson perä, jonne polku väistämättä johtaa, on hautautunut paksuun pilviverhoon. En pidä ollenkaan ajatuksesta, että joutuisin etsimään reittini huonossa näkyvyydessä. Astun vastahakoisesti eteenpäin.
Tarkan polun löytäminen tuntuu hieman vaikealta, mutta seuraan muita kävelijöitä kohti järveä. Yhytän kaksi espanjalaista vaeltajaa, joiden kanssa loppumatka sujuu yhä tiiviimmin yhdessä.
Ilma käy ylempänä viileämmäksi samalla kun näkyvyys huononee. Kostea vuoristosumu pyyhkii rinteitä, ja kun lopulta saavutamme järven, tuntuu ajatus leiriytymisestä kurjalta ja yksinäiseltä.
Juan Carloksen ja Joseban jatkaessa kohti Candanchua, päätän tehdä samoin. Seuraavana aamuna minua odottaisi juna kohti välipäivien viettoa, ja tuntui paremmalta marssia nyt yhdessä ihmisten ilmoille.
Päivä käy kuitenkin ennätyspitkäksi ja 12 tuntia liikkeellä oloa tuntuvat raskaana jäsenissä. Olen kylmissäni ja nälissäni, mutta hurtti huumori auttaa. Vierailemme Ranskan puolella polun syöksyessä vaikeakulkuiseen ja mutaiseen metsään, ja vitsailemme kuinka Espanjan puolella kaikki olisi taas paremmin, kuinka pilvet taatusti väistyisivät ja meitä odotettaisiin kukkaseppelein ja fanfaarein.
Mutta hiihtokeskus Candanchu on pimenevässä illassa paksun sumun keskellä kuin aavekaupunki. Onneksi löydämme refugion sekä argentiinalaisen pihviravintolan. Naurun raikaessa ja energian palautuessa oluen äärellä, on raskasta päivää mukava kerrata. Samalla päättyy matkani ensimmäinen osuus, mutta jo muutaman välipäivän jälkeen jatkaisin yhä syvemmälle Pyreneiden arvaamattomille rinteille.
SEURAAVA OSA KUNHAN SAAN VALMIIKSI...
Matkan tilastot.
DAY 1 – to Amargunko Lepoa (17km, 773m/473m, 12:15-19:00)
Rannikkokaupunki Írunille on jännittävää kääntää selkänsä, vaikka poseeraankin lähtökuvassa urheasti. Astuisin ensimmäistä kertaa Pyreneille, ja mieli on syystäkin hieman levoton.
“Mahdotonta!”
“Ellei ole jäärautoja, reitti on impossible,” toteaa väsyneen näköinen, eläkeikäinen ranskalaisvaeltaja, jonka kohtaan muutama tunti lähdön jälkeen. Olenko arvioinut väärin edessä odottavan lumitilanteen? Pysyisikö tie halki vuoriston suljettuna?
Kävely tuntuu kömpelöltä, ja on vaikea päästä hyvään rytmiin. Paksuhäntäinen kettu jolkottelee vastaan tiellä kohti San Antonin patoa ja taivaalla kaartelevat suuret petolinnut.
Joka puolella näkyy karjaa ja aitauksia, eikä sopivaa telttapaikkaa tahdo löytyä ennen Amargunko Lepoan solaa. Taivaanrannassa liikkuu pilvilauttoja, jotka näyttävät siltä kuin valtava höyryjuna olisi juuri kulkenut ohitse. Yhdeksältä aurinko painuu läntisen harjanteen taakse, jolloin pystytän teltan.
DAY 2 – to Collado de Inaberri (30km, 1333m/877m, 07:00-16:45)
Ensimmäisestä yöstä tulee tavallistakin vaikeampi. Villisika tömisteli naapuripensaikossa ja suuri lauma lehmiä halusi välttämättä kulkea samaa kapeaa harjannetta pitkin. Yön tummuudessa niiden silmät kiiluivat pelottavasti otsalampun valokeilassa.
Aamu sarastaa lopulta kalpeana. Taivas velloo tummana ja raskaana. Laskeudun väsyneenä Beran kylään, jonka erinomaisen leipomon rouvat haluavat välttämättä kokeilla rinkkani painoa.
Edetessäni halki Baskimaan kukkuloiden verkoston, kohtaan muutamia pitkänmatkan vaeltajia, ikäväsointuisen närhen ja yli-innokkaan koiran, joka lyöttäytyy hetkeksi mukaani. Yhä synkempiä ja synkempiä pilviä kerääntyy kukkuloiden ylle, mutta sade pysyy poissa.
DAY 3 – to Adipekoa Lepoa (29km, 1435m/1088m, 06:50-18:10)
Nukun yöni tällä kertaa hyvin; hiljainen tuuli lauloi unilaulua puolikuun vahtiessa untani korkealla taivaalla.
Aamu valkenee kirkkaana enteillen kuumaa päivää. Laskeudun Elizondon kylään tuhdille aamiaiselle.
Kesken seuraavan nousun käyn pellon viereiselle pientareelle pitkäkseni ja suljen silmäni. Ympäriltä kuuluu maaseudun ääniä: lehmänkellojen kilkatus, heinäsirkkojen tasainen siritys ja jossain etäämmällä vanha traktori aamutoimissaan. Kun avaan silmäni ja katson ylös, näkyy sinisellä taivaalla kevyitä hattaroita ja haukka omissa korkeuksissaan. Lehtipuun oksat liehuvat tuulessa. Mietiskelyyn paras asento on olla selällään, kädet niskan takana tai ristissä rinnalla, ruohomättään päällä leväten, taivaalle tähyten, ohi lipuvia pilviä seuraten, puiden huojuvia latvoja katsellen ja unelmoiden, jospa jokainen hetki voisi olla yhtä huoleton.
Kun pääsen ylemmäksi, muuttuu maisema avaraksi kukkuloiden nauhaksi. Kävely on nautinnollista, vaikka polku on ajoittain huonosti merkitty.
Seuraavalla evästauolla ihastelen isohaarahaukkojen lentonäytöstä niiden leijuessa ilmavirtauksissa melkein paikallaan. Kohtaan espanjalaisen miehen, joka raahustaa hitaasti kohti samaa päämäärää. Tapailemme vähän sanoja ja yritämme saada toisistamme selvää.
Pitkän päivän jälkeen saavun hiljaiselle harjanteelle. Metsän laitaa reunustaa piikkiaita ja päätän pystyttää teltan aivan sen viereen. Sankka usva on hiipinyt laaksoja pitkin ja peittää edessä kohoavan Adin huipun. Tuuli on yltynyt ja käy nyt kylmästi luoteesta. Pitkä päivä kääntyy iltaan, eikä muita ihmisiä enää näy. Tumma metsä aidan takana tuntuu aavemaiselta.
DAY 4 – to Burguete (16km, 509m/792m, 06:45-14:00)
Herään alkuyöstä metsästä kuuluvaan ääneen, joka säikäyttää niin pahoin että saan hädissäni teltan vetoketjun täysin jumiin. Päästyäni lopulta pinteestä sohin lampulla puiden sekaan, mutta usvainen yö kätkee tapahtumat sisäänsä. Kuulen vain sateen ropinaa ennen kuin väsymys vie uudelleen voiton.
Liikkeelle lähdön jälkeen huomaan, kuinka koko maisema alapuolellani on peittynyt pilviverhoon. Yön äänet ovat kaikonneet. Nouseva aurinko kultaa läntiset rinteet ja illalla niin synkältä tuntuneen metsänlaidan. Paljon kauniimpaa aamua on vaikea kuvitella. Seuraavassa solassa toinen yksinäinen vaeltaja nukkuu pelkässä bivy-pussissa.
Tieni käy alaspäin ja löydän itseni pian usvaverhon sisästä. Yhytän Barranco Odian hiljalleen voimistuvan virran, mutta muita kulkijoita ei näy vielä pitkään aikaan.
En huomaa Roncesvallesin oikotietä, joten jatkan aina Burgueten kylään saakka. Olin ajatellut koukata Camino Francesin kuuluisan lähtöpisteen kautta, mutta päivä on muuttunut avaran laakson pohjalla polttavan kuumaksi. Istun piknik-alueen varjoissa ja odotan näkeväni pyhiinvaeltajia, mutta paikalle saapuu vain kohti Välimerta kulkeva irlantilainen Stephen. Väsyneen oloisen miehen risaisten nahkakenkien alta paljastuu rakkoiset jalat, jotka ovat palaneet nilkan yläpuolelta ja ovat pahasti rakkuloilla hyönteisten puremista. On mukava käydä vaihteeksi ymmärrettävää keskustelua englanniksi.
Jatkan pitkän tauon jälkeen 2km päähän vilkkaalle leirintäalueelle, jossa nautin reissun ensimmäisen suihkun. Huollan itseni ja varusteet, jonka jälkeen vain lepäilen ja mietin tulevaa.
DAY 5 – to Zazpiturri ridge (28km, 1206m/706m, 06:45-16:15)
Kävelen takaisin Burgueten kylään ja istahdan vartiksi tien varteen. Ohi kävelee muutama yksinäinen nainen, nuori pariskunta, iäkkäämpiä ja äänekkäämpiä miehiä kolmen ryhmissä, aasialaisia, vanha sokea mies kepillä tietä tunnustellen nuoremman saattajansa kanssa -koko pyhiinvaeltajien kirjo. Käännän selkäni vilkkaalle tielle ja suuntaan hiljaiseen metsään. Seuraavan nousun takaa löydän Stephenin juuri heränneenä, aamuteetään nauttimassa vapaana laiduntavien hevosten käyskennellessä ympärillä.
Jyrkkä lasku läpi tiiviin pensaikon johdattaa Orbaran hiljaiseen kylään. Aurinko on kiivennyt keskipäivän korkeuteen, eikä kylästä löydy helpotusta; vain kuumuutta hohkavia katuja. Jatkan Hiriberriin pitkin vaivalloista nousua heinien raapiessa sääriä. Tunnin matka tuntuu ylitsepääsemättömältä ja täysin järjettömältä ponnistukselta.
Myös nousu Hiriberristä kohti seuraavaa harjannetta jatkuu tuskaisena. Valkohehkuinen aurinko polttaa armottomasti, ja kun sukellan toiseksi tunniksi metsään, on sen kivikkoinen pohja kosteudesta liukas ja työläs kulkea. Huomaan puiden lomasta mahdollisia ukkosmuodostelmia ja kaukana harjanteen eteläpuolella arvoituksellisen usvamaton. En jaksaisi Ochagavíaan saakka, joten etsin telttapaikan 7km mittaiselta harjanteelta.
Olo käy levottomaksi yltyvän tuulen myötä. Olen harjanteella täysin ilman suojaa, ja nopeasti saapunut usvamatto pudottaa näkyvyyden vain muutamaan kymmeneen metriin. Asetun polun lähelle, harjanteen poikki kulkevan aidan viereen. Näin en ainakaan eksyisi.
Usva kantaa mukanaan vettä melkein näkymättöminä pisaroina. Istun harmaassa ankeudessa syömässä, mutta kun paikalle saapuu valtava lammaslauma samoin ajatuksin, päätän siirtyä aidan toiselle puolen. Kuuntelen lopun iltaa hermostuneena kellojen kilkatusta, joka yhtäkkiä kuuluukin aivan telttani läheisyydestä. Usvan seasta tuijottaa suurten, sarvekkaiden lehmien jono, ja huomaan olevani niiden iltakävelypolulla. Vähemmän uteliaat ja kookkaat lampaat tuntuvat sittenkin paremmalta vaihtoehdolta, joten vaihdan vielä kerran paikkaa aidan toiselle puolelle.
DAY 6 – to Ochagavía (13km, 266m/878m, 06:45-12:00)
Kuten usein levottoman yön jälkeen, näyttäytyy aamu erityiseltä. Taivas on vielä pilvessä ja hohtaa hetken aikaa aavemaisen violetilta, mutta taivaanrannassa pilkistää toiveikas valo.
Tunnin käveltyäni istuudun aamiaiselle. Hiljaisuus on täydellinen ja vain tuulen ajoittainen suhahdus muistuttaa maailman olevan elossa. Kaukana horisontissa siintää sininen valtakunta, kiven ja graniitin maa. Näen harjanteelta ensimmäistä kertaa kunnolla Baskimaan kukkuloiden takaiset Pyreneet.
Lyhyen päivän ainoa tavoite on laskeutua Ochagavíaan ja nauttia perusteellisesti sen leirintäalueen huomasta.
Leirintäalueelle muodostuu riemuisa GR11-vaeltajien kokoontuminen. Paikalla odottaa pitkätukkainen ja puhelias seikkailija Jose, joka on jo neljännellä Pyreneiden ylityksellään, nyt vastakkaiseen suuntaan. Hänen kanssaan samaa reittiä kulki saksalainen tyttö ensimmäisellä oikealla vaelluksellaan. Iltapäivän aikana perästäni saapuu myös hidas espanjalainen ja toinen, vanhempi espanjalainen mies. Yllätyn iloisesti, kun myös Stephen ontuu leirintäalueelle juuri ennen hämärää.
DAY 7 – to Zuriza (31km, 1239m/816m, 06:45-16:15)
Hyvästelen aamulla ennen lähtöä saksalaisen ja Josen, jonka tapaaminen tuntui erityisen merkitykselliseltä. Oli innostavaa tutustua Pyreneiden omaan legendaan, josta huokui ainutlaatuinen välittömyys ja positiivisuus elämään.
Kolmen tunnin tiekävelyn jälkeen tavoitan huipulta vanhemman espanjalaisen. Kehun häntä hyvästä vauhdista, mutta mies pudistaa nauraen päätään. Hän sanoo perään tres …oras jotain. En ole aivan terävimmilläni ja kysyn kummissani, tres sodas ennen kuin tajuan miehen tarkoittavan horas, kolme tuntia. Utuinen vuoristo odottaa nyt jo lähellä.
Laskeudun Isaban vilkkaaseen kylään, jonka kylänraitilla lepään hetken ennen polttavan kuuman iltapäiväosuuden aloittamista.
Vain puoli tuntia kylän jälkeen saavun vuoriston portille. Lempeät kukkulat ovat nyt kadonneet ja polku sukeltaa rosoisten, pystysuorien seinämien väliin. Navarra jää taakse ja astun Aragónian alppimaisille rinteille.
Jatkan pitkin jokilaaksoa, mutta perillä Zurizassa odottaa yllätys: kyseessä ei ollutkaan kylä, vaan pelkkä lomakeskus vuorten kätköissä. Teltastani aukeaa vaikuttava näkymä Sierra d´Alanon kalkkikivirinteille, joiden takana pilvet matkaavat ripeästi. Sadekuurot vuorottelevat auringonpaisteen kanssa, kuin peilaten omia tunteitani. Odotan ensimmäistä vuoristopäivää jännittyneenä, mutta samalla hymyssä suin -vihdoinkin!
DAY 8 – to Candanchu (34km, 1723m/1457m, 06:30-19:00)
Lähden aikaisin liikkeelle sankan usvan peittäessä jokilaakson sisäänsä. Puolen tunnin tasaisen kävelyn jälkeen käännyn kohti verhoutuneita korkeuksia. Kiroan huonoa näkyvyyttä ja vajavaisia reittimerkintöjä, mutta onnistun nousemaan oikeaa polkua pitkin aina Petrafichan solaan lähelle 2000 metriä.
Usva hälvenee nousumetrien mukana, ja lopulta kapean ja jyrkkäreunaisen solan takaa aukeaa vaikuttava vuoristonäkymä kohti itää.
Laskeudun alas La Minaan pitäen silmällä joka puolella ajelehtivia pilvilauttoja. Aamun vaikeudet kummittelevat vielä tuoreessa muistissa, ja toivon sään pysyvän selkeänä.
La Minasta alkaa pitkä, vajaan 15km nousu kohti Ibón d´Estanesin järveä, jonka luokse olin ajatellut leiriytyä. Matka käy joutuisasti pitkin turistien, päiväkävelijöiden, leirikoululaisten ja kaikenlaisten kulkijoiden suosimaa hiekkatietä.
Odottava jännitys leijuu muuten ihastuttavien Aguas Tuertasin niittyjen yllä. Vetisen ylälaakson perä, jonne polku väistämättä johtaa, on hautautunut paksuun pilviverhoon. En pidä ollenkaan ajatuksesta, että joutuisin etsimään reittini huonossa näkyvyydessä. Astun vastahakoisesti eteenpäin.
Tarkan polun löytäminen tuntuu hieman vaikealta, mutta seuraan muita kävelijöitä kohti järveä. Yhytän kaksi espanjalaista vaeltajaa, joiden kanssa loppumatka sujuu yhä tiiviimmin yhdessä.
Ilma käy ylempänä viileämmäksi samalla kun näkyvyys huononee. Kostea vuoristosumu pyyhkii rinteitä, ja kun lopulta saavutamme järven, tuntuu ajatus leiriytymisestä kurjalta ja yksinäiseltä.
Juan Carloksen ja Joseban jatkaessa kohti Candanchua, päätän tehdä samoin. Seuraavana aamuna minua odottaisi juna kohti välipäivien viettoa, ja tuntui paremmalta marssia nyt yhdessä ihmisten ilmoille.
Päivä käy kuitenkin ennätyspitkäksi ja 12 tuntia liikkeellä oloa tuntuvat raskaana jäsenissä. Olen kylmissäni ja nälissäni, mutta hurtti huumori auttaa. Vierailemme Ranskan puolella polun syöksyessä vaikeakulkuiseen ja mutaiseen metsään, ja vitsailemme kuinka Espanjan puolella kaikki olisi taas paremmin, kuinka pilvet taatusti väistyisivät ja meitä odotettaisiin kukkaseppelein ja fanfaarein.
Mutta hiihtokeskus Candanchu on pimenevässä illassa paksun sumun keskellä kuin aavekaupunki. Onneksi löydämme refugion sekä argentiinalaisen pihviravintolan. Naurun raikaessa ja energian palautuessa oluen äärellä, on raskasta päivää mukava kerrata. Samalla päättyy matkani ensimmäinen osuus, mutta jo muutaman välipäivän jälkeen jatkaisin yhä syvemmälle Pyreneiden arvaamattomille rinteille.
SEURAAVA OSA KUNHAN SAAN VALMIIKSI...
Hienoa, juttusi ovat tosi mukavaa luettavaa (taas kerran)!
Kiinnostaisi myos kuulla, miksi valitsit lahtopisteesta suunnaksi Valimeren. Oma suosikkini (Picos de Europa) on Pyreneilla vastakkaisessa suunnassa:https://www.theguardian.com/travel/2016 ... rics#img-8
Mutta kertomuksesi Part 2 saattaa hyvinkin sisaltaa alkuvaiheissaan taman
Aigüestortes i Estany of Saint Maurici National Park, joka on vasta hamarasti mukana tulevaisuuden suunnitelmissani?
Kiinnostaisi myos kuulla, miksi valitsit lahtopisteesta suunnaksi Valimeren. Oma suosikkini (Picos de Europa) on Pyreneilla vastakkaisessa suunnassa:https://www.theguardian.com/travel/2016 ... rics#img-8
Mutta kertomuksesi Part 2 saattaa hyvinkin sisaltaa alkuvaiheissaan taman
Aigüestortes i Estany of Saint Maurici National Park, joka on vasta hamarasti mukana tulevaisuuden suunnitelmissani?
-
- Viestit: 61
- Liittynyt: 20 Huhti 2009 22:27
Pahoittelut, että jälkimmäisen osan julkaisussa hujahti näinkin pitkään... mutta tässäpä se tiivistettynä:
DAY 11 – Canfranc to Ibons d´Anayet (13km, 1058m/84m, 12:45-17:15)
Paikallisjuna kiertelee hitaasti halki auringonpaahtamien laaksojen ja viljelmien takaisin kohti Pyreneitä. Mitä lähemmäksi vuoristoa matka taas käy, sitä ristiriitaisemmaksi tunnen oloni. Seikkailunhalusta ei ole jälkeäkään, kun juna pysähtyy Canfrancin päätepysäkille. En löydä tunteelle suoraa syytä – ehkä se on vain hermostuneisuutta.
Canfrancista jatkan pitkin Compostelan pyhiinvaellusreittiä, joka valuu vuorilta kohti alavampia maita. Reitti on hyvin merkitty aina risteykseen saakka, josta GR11 kääntyy nousuun kohti Ibon’s D´Anayetin järveä.
Liekö viitoitusta muutettu, mutta yhtäkkiä kadotan täysin oikean suunnan. Heinikkoinen umpikuja seuraa toista ja vasta reilun puolen tunnin tuskailun jälkeen olen takaisin oikealla polulla, matkalla pitkin avaraa jokilaaksoa.
Siksakkaan jyrkkää rinnettä ylöspäin noin tunnin verran. Pic du Midi d´Ossau erottuu Ranskan puolella helposti tunnistettavana jättiläisenä, jonka kivinen evä kyntää majesteettisena vuorten aaltoja.
Järviylängöllä näkyy muutama päiväkävelijä ja vapaana laiduntavia hevosia. Kivitasku tervehtii tulijaa hypellen edes takaisin kivenlohkareilla. Isohaarahaukka lentää muutaman kerran ylitse, mutta iltapäivä on jo pitkällä ja käy hiljaiseksi. Tavoitan itäiseltä harjanteelta signaalin ja soitan kotiin. Olo tuntuu oudon yksinäiseltä, enkä ole varma haluanko olla täällä. Ilta hämärtyy ja viilenee nopeasti.
DAY 12 – to Ibones de Brazato (Panticosa detour 24km, 869m/1248m, 06:00-16:00)
Aamuyöstä herään aavemaiseen, äänettömään salamointiin. Tuuli yltyy ja riepottelee telttakangasta ikävän puuskaisesti. Viiden jälkeen päätän, että on parempi pakata varusteet. Jätän synkän ylängön kylmän sateen ajaessa minut matkoihini. Hetken laskeuduttani näen kauniin päivän odottavan horisontissa.
Laskeudun ohi Anayetin hiihtokompleksin ja rinteellä odottavan Formigalin kylän aina Sallent de Gállegoon, jossa pidän pitkän aamiaistauon.
Vaikka olen mielessäni päätöksen jo tehnyt, pohdin yhä seuraavan osuuden reittivalintaa. GR11 veisi kohti Respomuson majaa, josta se nousee reitin lumisimpaan ja vaativimpaan osaan – Cuello de Tebarrain ja de l´Infiernon soliin. Ilman jäärautoja en halua lähteä kokeilemaan onneani, sillä olen kuullut pelkästään ristiriitaisia tietoja reitin kunnosta.
Helpottavan päätöksen kanssa kulkeminen tuntuu kevyeltä. Aurinko paistaa hetken kirkkaasti, mutta ympäröivien huippujen taakse kerääntyy tummia pilvimuodostelmia. Kierrän Lanuzan järven yläpuolella tietä pitkin kohti Panticosan kylpylöitä.
Kylpylöiltä nousen jyrkän, 600m nousun polttavassa paahteessa. Puolitoistatuntinen urakka tuntuu läkähdyttävältä. Lyhyeksi jääneiden vuoristomäntyjen ympäröimä leiripaikka ei tarjoa suojaa auringolta, mutta siltä avautuu sitäkin vaikuttavampi maisema länteen. Ympärillä pörrää kärpäsiä aina iltahämärään saakka.
DAY 13 – to Camping Valley de Bujaruelo (20km, 481m/1400m, 06:45-15:00)
Koko yön satoi rajusti ukkosmyrskyjen välähdellessä ja leikkiessä äänetöntä leikkiään jossain kauempana. Levottomana nukutun yön jälkeen aamu valkenee kuitenkin tyynenä mutta alakuloisen harmaana.
Nousen nopeasti kivimurskaisen rinteen läpi lähelle Brazaton solaa (2566m), mutta sitten polku katoaa petollisen irtolohkareikon alle.
Matkalla alaspäin joudun kahlaamaan Rio Aran vuolaan virran yli. Jääkylmä vesi saa jalat tunnottomaksi, mutta kävely tuntuu kylvyn jälkeen helpolta. Murmelit seuraavat menoani korkean heinikon seasta ja viheltävät perääni.
Vaikka perille leirintäalueelle on vain puolisen tuntia, lepään kokonaisen tunnin San Nicolás de Bujaruelon keskiaikaisen kaarisillan luona yhdessä muiden ulkoilijoiden kanssa.
Olen odottanut saapumista Ordesan luonnonpuistoon, mutta pettymyksekseni kapea jokikanjoni ja sitä ympäröivät jyrkät seinämät luovat ahdistavan vaikutelman. Valle de Bujaruelon leirintäalue on pengerretty moneen tasoon metsäiseen rinteeseen, eikä sieltä avaudu minkäänlaista näkymää.
Välittömästi teltan pystytyksen jälkeen alkaa sataa. Ukkonen ryskii yläpuolella kaiuttaen ääntään kapeaa kanjonia pitkin.
Illalla huomaan tutun tarpin ilmestyneen leirintäalueelle. Löydän sen alta Stephenin, jonka risaiset nahkasaappaat olivat viikon aikana vaihtuneet uusiin vaelluskenkiin. Jälleennäkeminen pitkän tauon jälkeen tuntuu riemukkaalta ja loppuilta kuluu tapahtumia kerratessa. Leirintäalueen baarissa törmäämme myös Davidiin, nuorempaan irlantilaiseen mieheen, jolla on kunnianhimoinen tavoite kävellä GR11 tasan kolmessakymmenessä päivässä.
DAY 14 – to Rio Bellos (28km, 1524m/924m, 06:30-18:30)
David oli ehtinyt jo lähteä, kun aloitan aamuhämärässä lähestymisen kohti Ordesan kuuluisaa luonnonpuistoa. Seuraan rotkon pohjalla pauhaavaa virtaa aina Torlan liittymään saakka, josta polku kääntyy ylöspäin. Ordesan kanjoni jatkuu yhä vastoin odotuksiani kapeana ja metsäisenä.
Pysähdyn ihastelemaan mahtavia vesiputouksia, joiden pauhu paljastaa ne yksi toisensa jälkeen. Aamu on toistaiseksi ollut hiljainen, mutta valtava parkkipaikka, johon kanjonin toisella laidalla kulkenut tie päättyy, on täynnä elämää. Ihmettelen ihmispaljoutta ja mietin, kuinka tästä alkaisivat vaikeudet.
Lopulta liityn ihmisvirtaan mukaan. Yritän väistellä turisteja parhaani mukaan tuima ilme kasvoilla, mutta siitä huolimatta aina joku ehtii kääntyä ikävä hymy naamalla kameraa heiluttaen ja lausua vihaamani sanat: “foto, por favor”.
Kanjonin loppuosa avartuu yllättäen ja puut käyvät vähiin. Maisema muuttuu samaksi, joka löytyy postikorteista ja jokaisen Ordesan kävijän albumista, mutta katselen tuota näkymää alhaalta, valtavien ja melkein pystysuorien seinämien puristuksessa. Górizin refuge sijaitsee 400m ylempänä Circo de Soasan salaista laaksoa, jonka perälle turistipolku päättyy.
Nautin suoraviivaisesta ponnistuksesta, kun siksakkaan tiukin käännöksin pitkin kivimurskaisia alarinteitä ensimmäiselle harjanteelle.
Górizin maja on syystäkin suosittu, sillä eturivin maisemien lisäksi se tarjoaa tukikohdan Monte Perdidon (3348m) valloitukselle. Istahdan sivummalle ja seuraan, kuinka pihaan saapuu köysin ja kypärin varustautuneita kiipeilijöitä naamat ponnistelusta ja auringosta punottaen. Kaikki onnittelevat toisiaan ja tilaavat sen jälkeen lounaslautaset. Yksi nainen pyörtyy väsymyksestä, mutta selviää hoitotoimenpiteiden jälkeen takaisin jaloilleen.
Yllätyn iloisesti, kun myös David saapuu majalle. Päivä on vielä aikainen pysähtyä ja telttapaikat majan läheisyydessä tuntuvat vaarallisen alttiilta Ordesan kanjonia pitkin puhaltaville tuulille. Jatkamme kuutisen kilometriä eteenpäin, ensin ylös läheiselle harjanteelle ja sitten alas Rio Belloksen varteen, josta nousemme vielä hetken eteenpäin yöksi pienelle, ruohikkoiselle niitylle lähelle kanjonin päätyä.
DAY 15 – to Collata las Coronetas (17km, 1840m/1610m, 06:00-18:00)
Heräämme jännittyneinä. Lyhyen aamunousun jälkeen odottaisi 1000 korkeusmetrin pystysuoralta vaikuttava lasku alapuoliseen tyhjyyteen. Haluamme päästä pian matkaan ennen kuin aurinko ehtii kavuta harjanteiden ylle.
Näkymä Anisclon solasta on hurja ja tuntuu mahdottomalta ajatella laskeutumista sen jyrkkää itärinnettä. Mutta niin vain on polku aikojen saatossa pureutunut tiukin käännöksin sen kupeeseen, ja vaikka laskeutuminen vaatii jatkuvaa keskittymistä ja korkean paikan sietämistä, ei se ole liian vaarallinen.
Mutta kilometri alaspäin hankalassa kivikossa vie kauan ja käy voimille. Nautimme laakson pohjalla pitkän tovin virvokkeita, kunnes nousemme iltapäivän poltteessa seuraavan solan toiselle puolen ja leiriydymme väsyneinä pelottoman lammaslauman keskelle. Muutama sadekuuro pyyhkäisee iltapäivän aikana ylitsemme nopeasti liikkuvien pilvilauttojen mukana.
DAY 16 – to ref. Biados (32km, 1576m/1818m, 07:30-18:00)
Sade alkaa keskiyöllä. Äänettömät salamat välkkyvät aikansa, kunnes yhtäkkiä pimeyden keskeltä kuuluu valtava jyrähdys. Olen täysin hereillä tajuten samalla tilanteen vakavuuden. Olemme keskellä ukkosmyrskyä, joka raivoaa nyt suoraan yllämme pelottavan lähellä. Salama toisensa perään valaisee ympäröiviä rinteitä hurjan pauhun saattelemana. Kyyristelen makuualustani päällä, pelosta jäykkänä. Huudan Davidille, joka on myös hereillä.
Raivoaminen kestää tunnin, kunnes sade lakkaa ja luulemme aamun koittaneen. Ehdimme olla ulkona vain hetken ennen kuin toinen myrskysolu hiipii harjanteiden takaa ylle ja aloittaa moukarointinsa. Pakenemme telttoihimme ja mietimme miten selviämme. Salamat leiskuvat kaikkialla, tuuli riepottelee telttakangasta sateen piiskatessa. Toinen tunti kuluu entistä hitaammin ja olen jossain vaiheessa lähellä purskahtaa itkuun. Tunnen oloni täysin avuttomaksi luonnonvoimien näyttäessä mahtiaan.
Ikuisuuden jälkeen toinenkin myrskysolu päättää lopulta jatkaa matkaansa. Käytämme tilaisuuden hyväksemme ja kiiruhdamme niin nopeasti kuin vain kykenemme alaspäin kohti seuraavaa laaksoa. Helpotus kasvaa joka askeleella, mutta kauhujen yö painaa mieltäni koko päivän. En halua kokea enää vastaavaa.
Raskaat päivät ja huonosti nukutut yöt alkavat iltapäivästä vaatia veroaan. Matka Biadoksen majalle tuntuu loputtoman pitkältä, ja viimeiset kilometrit yli kolmenkymmenen vain jatkuvat ja jatkuvat. Seuraavana päivänä olisi päätöksenteon aika, sillä saapuisimme vilkkaan Benasquen kylän laitaan, josta on hyvät kulkuyhteydet ihmisten ilmoille.
DAY 17 – to Puen de San Chaime (22km, 1094m/1422m, 07:00-14:30)
Oloni on heti aamusta oudon vetämätön ja minulla on suuria vaikeuksia pysyä Davidin perässä, joka loikkii huoletta eteenpäin. Kivutessamme pitkää, mutta loivaa nousua kohti Puerto de Chistauta (2572m), tuntuvat jalkani raskailta, hengitys vaikealta ja kehon lämpötila hallitsemattomalta. Tuntuu kuin kehoni aistisi mahdollisen lopun lähestyvän ja haluavan antaa jo periksi. Olin kokenut hieman vastaavaa joskus aikaisemminkin, ja aloin hiljalleen tietää mitä tehdä. Samalla sankka usva peittää solan ja lämpötila laskee huomattavasti ennen kuin pääsemme taas alemmaksi.
Pohdin koko päivän ajan jatkoa, sillä en juuri nauttinut kävelystä. Benasquen jälkeen alkaisivat keskisten Pyreneiden korkeimmat ja karuimmat sydänmaat, ja olin huolissani leiriytymisestä ja jatkuvista yöllisistä rajuista myrskyistä. Ukkoset tuntuivat kehittyvän verkkaisesti päivän mittaan ja iskevän täydellä voimalla vasta pimeyden laskeuduttua, mikä teki niiden ennakoinnista hankalaa.
Kun pääsemme Puen de San Chaimen kylään ja siitä Benasqueen, olen aivan loppu ja värisen kuumeessa. Puolimatka Pyreneistä saisi tällä erää riittää ja päätän keskeyttää. Päätös tuntui pitkään samaan aikaan kovalta pettymykseltä ja helpotukselta. Ensimmäistä kertaa häviäisin kaksinkamppailun vaelluspolun kanssa, mutta sitäkin arvokkaampaa oli tehdä hyvältä ja oikealta tuntuva ratkaisu. Vaikka vaikeaan päätökseen vaikutti lopulta monta tekijää, en yksinkertaisesti löytänyt enää tarvittavaa kipinää toista puoliskoa varten.
DAY 11 – Canfranc to Ibons d´Anayet (13km, 1058m/84m, 12:45-17:15)
Paikallisjuna kiertelee hitaasti halki auringonpaahtamien laaksojen ja viljelmien takaisin kohti Pyreneitä. Mitä lähemmäksi vuoristoa matka taas käy, sitä ristiriitaisemmaksi tunnen oloni. Seikkailunhalusta ei ole jälkeäkään, kun juna pysähtyy Canfrancin päätepysäkille. En löydä tunteelle suoraa syytä – ehkä se on vain hermostuneisuutta.
Canfrancista jatkan pitkin Compostelan pyhiinvaellusreittiä, joka valuu vuorilta kohti alavampia maita. Reitti on hyvin merkitty aina risteykseen saakka, josta GR11 kääntyy nousuun kohti Ibon’s D´Anayetin järveä.
Liekö viitoitusta muutettu, mutta yhtäkkiä kadotan täysin oikean suunnan. Heinikkoinen umpikuja seuraa toista ja vasta reilun puolen tunnin tuskailun jälkeen olen takaisin oikealla polulla, matkalla pitkin avaraa jokilaaksoa.
Siksakkaan jyrkkää rinnettä ylöspäin noin tunnin verran. Pic du Midi d´Ossau erottuu Ranskan puolella helposti tunnistettavana jättiläisenä, jonka kivinen evä kyntää majesteettisena vuorten aaltoja.
Järviylängöllä näkyy muutama päiväkävelijä ja vapaana laiduntavia hevosia. Kivitasku tervehtii tulijaa hypellen edes takaisin kivenlohkareilla. Isohaarahaukka lentää muutaman kerran ylitse, mutta iltapäivä on jo pitkällä ja käy hiljaiseksi. Tavoitan itäiseltä harjanteelta signaalin ja soitan kotiin. Olo tuntuu oudon yksinäiseltä, enkä ole varma haluanko olla täällä. Ilta hämärtyy ja viilenee nopeasti.
DAY 12 – to Ibones de Brazato (Panticosa detour 24km, 869m/1248m, 06:00-16:00)
Aamuyöstä herään aavemaiseen, äänettömään salamointiin. Tuuli yltyy ja riepottelee telttakangasta ikävän puuskaisesti. Viiden jälkeen päätän, että on parempi pakata varusteet. Jätän synkän ylängön kylmän sateen ajaessa minut matkoihini. Hetken laskeuduttani näen kauniin päivän odottavan horisontissa.
Laskeudun ohi Anayetin hiihtokompleksin ja rinteellä odottavan Formigalin kylän aina Sallent de Gállegoon, jossa pidän pitkän aamiaistauon.
Vaikka olen mielessäni päätöksen jo tehnyt, pohdin yhä seuraavan osuuden reittivalintaa. GR11 veisi kohti Respomuson majaa, josta se nousee reitin lumisimpaan ja vaativimpaan osaan – Cuello de Tebarrain ja de l´Infiernon soliin. Ilman jäärautoja en halua lähteä kokeilemaan onneani, sillä olen kuullut pelkästään ristiriitaisia tietoja reitin kunnosta.
Helpottavan päätöksen kanssa kulkeminen tuntuu kevyeltä. Aurinko paistaa hetken kirkkaasti, mutta ympäröivien huippujen taakse kerääntyy tummia pilvimuodostelmia. Kierrän Lanuzan järven yläpuolella tietä pitkin kohti Panticosan kylpylöitä.
Kylpylöiltä nousen jyrkän, 600m nousun polttavassa paahteessa. Puolitoistatuntinen urakka tuntuu läkähdyttävältä. Lyhyeksi jääneiden vuoristomäntyjen ympäröimä leiripaikka ei tarjoa suojaa auringolta, mutta siltä avautuu sitäkin vaikuttavampi maisema länteen. Ympärillä pörrää kärpäsiä aina iltahämärään saakka.
DAY 13 – to Camping Valley de Bujaruelo (20km, 481m/1400m, 06:45-15:00)
Koko yön satoi rajusti ukkosmyrskyjen välähdellessä ja leikkiessä äänetöntä leikkiään jossain kauempana. Levottomana nukutun yön jälkeen aamu valkenee kuitenkin tyynenä mutta alakuloisen harmaana.
Nousen nopeasti kivimurskaisen rinteen läpi lähelle Brazaton solaa (2566m), mutta sitten polku katoaa petollisen irtolohkareikon alle.
Matkalla alaspäin joudun kahlaamaan Rio Aran vuolaan virran yli. Jääkylmä vesi saa jalat tunnottomaksi, mutta kävely tuntuu kylvyn jälkeen helpolta. Murmelit seuraavat menoani korkean heinikon seasta ja viheltävät perääni.
Vaikka perille leirintäalueelle on vain puolisen tuntia, lepään kokonaisen tunnin San Nicolás de Bujaruelon keskiaikaisen kaarisillan luona yhdessä muiden ulkoilijoiden kanssa.
Olen odottanut saapumista Ordesan luonnonpuistoon, mutta pettymyksekseni kapea jokikanjoni ja sitä ympäröivät jyrkät seinämät luovat ahdistavan vaikutelman. Valle de Bujaruelon leirintäalue on pengerretty moneen tasoon metsäiseen rinteeseen, eikä sieltä avaudu minkäänlaista näkymää.
Välittömästi teltan pystytyksen jälkeen alkaa sataa. Ukkonen ryskii yläpuolella kaiuttaen ääntään kapeaa kanjonia pitkin.
Illalla huomaan tutun tarpin ilmestyneen leirintäalueelle. Löydän sen alta Stephenin, jonka risaiset nahkasaappaat olivat viikon aikana vaihtuneet uusiin vaelluskenkiin. Jälleennäkeminen pitkän tauon jälkeen tuntuu riemukkaalta ja loppuilta kuluu tapahtumia kerratessa. Leirintäalueen baarissa törmäämme myös Davidiin, nuorempaan irlantilaiseen mieheen, jolla on kunnianhimoinen tavoite kävellä GR11 tasan kolmessakymmenessä päivässä.
DAY 14 – to Rio Bellos (28km, 1524m/924m, 06:30-18:30)
David oli ehtinyt jo lähteä, kun aloitan aamuhämärässä lähestymisen kohti Ordesan kuuluisaa luonnonpuistoa. Seuraan rotkon pohjalla pauhaavaa virtaa aina Torlan liittymään saakka, josta polku kääntyy ylöspäin. Ordesan kanjoni jatkuu yhä vastoin odotuksiani kapeana ja metsäisenä.
Pysähdyn ihastelemaan mahtavia vesiputouksia, joiden pauhu paljastaa ne yksi toisensa jälkeen. Aamu on toistaiseksi ollut hiljainen, mutta valtava parkkipaikka, johon kanjonin toisella laidalla kulkenut tie päättyy, on täynnä elämää. Ihmettelen ihmispaljoutta ja mietin, kuinka tästä alkaisivat vaikeudet.
Lopulta liityn ihmisvirtaan mukaan. Yritän väistellä turisteja parhaani mukaan tuima ilme kasvoilla, mutta siitä huolimatta aina joku ehtii kääntyä ikävä hymy naamalla kameraa heiluttaen ja lausua vihaamani sanat: “foto, por favor”.
Kanjonin loppuosa avartuu yllättäen ja puut käyvät vähiin. Maisema muuttuu samaksi, joka löytyy postikorteista ja jokaisen Ordesan kävijän albumista, mutta katselen tuota näkymää alhaalta, valtavien ja melkein pystysuorien seinämien puristuksessa. Górizin refuge sijaitsee 400m ylempänä Circo de Soasan salaista laaksoa, jonka perälle turistipolku päättyy.
Nautin suoraviivaisesta ponnistuksesta, kun siksakkaan tiukin käännöksin pitkin kivimurskaisia alarinteitä ensimmäiselle harjanteelle.
Górizin maja on syystäkin suosittu, sillä eturivin maisemien lisäksi se tarjoaa tukikohdan Monte Perdidon (3348m) valloitukselle. Istahdan sivummalle ja seuraan, kuinka pihaan saapuu köysin ja kypärin varustautuneita kiipeilijöitä naamat ponnistelusta ja auringosta punottaen. Kaikki onnittelevat toisiaan ja tilaavat sen jälkeen lounaslautaset. Yksi nainen pyörtyy väsymyksestä, mutta selviää hoitotoimenpiteiden jälkeen takaisin jaloilleen.
Yllätyn iloisesti, kun myös David saapuu majalle. Päivä on vielä aikainen pysähtyä ja telttapaikat majan läheisyydessä tuntuvat vaarallisen alttiilta Ordesan kanjonia pitkin puhaltaville tuulille. Jatkamme kuutisen kilometriä eteenpäin, ensin ylös läheiselle harjanteelle ja sitten alas Rio Belloksen varteen, josta nousemme vielä hetken eteenpäin yöksi pienelle, ruohikkoiselle niitylle lähelle kanjonin päätyä.
DAY 15 – to Collata las Coronetas (17km, 1840m/1610m, 06:00-18:00)
Heräämme jännittyneinä. Lyhyen aamunousun jälkeen odottaisi 1000 korkeusmetrin pystysuoralta vaikuttava lasku alapuoliseen tyhjyyteen. Haluamme päästä pian matkaan ennen kuin aurinko ehtii kavuta harjanteiden ylle.
Näkymä Anisclon solasta on hurja ja tuntuu mahdottomalta ajatella laskeutumista sen jyrkkää itärinnettä. Mutta niin vain on polku aikojen saatossa pureutunut tiukin käännöksin sen kupeeseen, ja vaikka laskeutuminen vaatii jatkuvaa keskittymistä ja korkean paikan sietämistä, ei se ole liian vaarallinen.
Mutta kilometri alaspäin hankalassa kivikossa vie kauan ja käy voimille. Nautimme laakson pohjalla pitkän tovin virvokkeita, kunnes nousemme iltapäivän poltteessa seuraavan solan toiselle puolen ja leiriydymme väsyneinä pelottoman lammaslauman keskelle. Muutama sadekuuro pyyhkäisee iltapäivän aikana ylitsemme nopeasti liikkuvien pilvilauttojen mukana.
DAY 16 – to ref. Biados (32km, 1576m/1818m, 07:30-18:00)
Sade alkaa keskiyöllä. Äänettömät salamat välkkyvät aikansa, kunnes yhtäkkiä pimeyden keskeltä kuuluu valtava jyrähdys. Olen täysin hereillä tajuten samalla tilanteen vakavuuden. Olemme keskellä ukkosmyrskyä, joka raivoaa nyt suoraan yllämme pelottavan lähellä. Salama toisensa perään valaisee ympäröiviä rinteitä hurjan pauhun saattelemana. Kyyristelen makuualustani päällä, pelosta jäykkänä. Huudan Davidille, joka on myös hereillä.
Raivoaminen kestää tunnin, kunnes sade lakkaa ja luulemme aamun koittaneen. Ehdimme olla ulkona vain hetken ennen kuin toinen myrskysolu hiipii harjanteiden takaa ylle ja aloittaa moukarointinsa. Pakenemme telttoihimme ja mietimme miten selviämme. Salamat leiskuvat kaikkialla, tuuli riepottelee telttakangasta sateen piiskatessa. Toinen tunti kuluu entistä hitaammin ja olen jossain vaiheessa lähellä purskahtaa itkuun. Tunnen oloni täysin avuttomaksi luonnonvoimien näyttäessä mahtiaan.
Ikuisuuden jälkeen toinenkin myrskysolu päättää lopulta jatkaa matkaansa. Käytämme tilaisuuden hyväksemme ja kiiruhdamme niin nopeasti kuin vain kykenemme alaspäin kohti seuraavaa laaksoa. Helpotus kasvaa joka askeleella, mutta kauhujen yö painaa mieltäni koko päivän. En halua kokea enää vastaavaa.
Raskaat päivät ja huonosti nukutut yöt alkavat iltapäivästä vaatia veroaan. Matka Biadoksen majalle tuntuu loputtoman pitkältä, ja viimeiset kilometrit yli kolmenkymmenen vain jatkuvat ja jatkuvat. Seuraavana päivänä olisi päätöksenteon aika, sillä saapuisimme vilkkaan Benasquen kylän laitaan, josta on hyvät kulkuyhteydet ihmisten ilmoille.
DAY 17 – to Puen de San Chaime (22km, 1094m/1422m, 07:00-14:30)
Oloni on heti aamusta oudon vetämätön ja minulla on suuria vaikeuksia pysyä Davidin perässä, joka loikkii huoletta eteenpäin. Kivutessamme pitkää, mutta loivaa nousua kohti Puerto de Chistauta (2572m), tuntuvat jalkani raskailta, hengitys vaikealta ja kehon lämpötila hallitsemattomalta. Tuntuu kuin kehoni aistisi mahdollisen lopun lähestyvän ja haluavan antaa jo periksi. Olin kokenut hieman vastaavaa joskus aikaisemminkin, ja aloin hiljalleen tietää mitä tehdä. Samalla sankka usva peittää solan ja lämpötila laskee huomattavasti ennen kuin pääsemme taas alemmaksi.
Pohdin koko päivän ajan jatkoa, sillä en juuri nauttinut kävelystä. Benasquen jälkeen alkaisivat keskisten Pyreneiden korkeimmat ja karuimmat sydänmaat, ja olin huolissani leiriytymisestä ja jatkuvista yöllisistä rajuista myrskyistä. Ukkoset tuntuivat kehittyvän verkkaisesti päivän mittaan ja iskevän täydellä voimalla vasta pimeyden laskeuduttua, mikä teki niiden ennakoinnista hankalaa.
Kun pääsemme Puen de San Chaimen kylään ja siitä Benasqueen, olen aivan loppu ja värisen kuumeessa. Puolimatka Pyreneistä saisi tällä erää riittää ja päätän keskeyttää. Päätös tuntui pitkään samaan aikaan kovalta pettymykseltä ja helpotukselta. Ensimmäistä kertaa häviäisin kaksinkamppailun vaelluspolun kanssa, mutta sitäkin arvokkaampaa oli tehdä hyvältä ja oikealta tuntuva ratkaisu. Vaikka vaikeaan päätökseen vaikutti lopulta monta tekijää, en yksinkertaisesti löytänyt enää tarvittavaa kipinää toista puoliskoa varten.
-
- Viestit: 396
- Liittynyt: 04 Heinä 2008 22:29
Viimeksi muokannut Savolainen, 15 Touko 2019 07:52. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
-
- Viestit: 3037
- Liittynyt: 13 Tammi 2008 19:58
Kiitos kuvista. Kääntyminen vaatii enemmän kuin päämäärätön jatkaminen.
Mihin aikaan kesästä olit reitillä? Millä korkeudella lumet?
Kuljeskelin tämän vuoden !toukokuun! puolella osin HRP:n ja GR11:sta keskiosia itään (ja Andorrasta alas Katalonian Cadin kansallispuistoon.) Nyt yhtenäinen lumi alkoi pohjoispuolella n.2000:sta metristä ja yli 2500m solissa oli varsin talviset olot. Välistä lumimyrskyä ja vyöryjä.
Mihin aikaan kesästä olit reitillä? Millä korkeudella lumet?
Kuljeskelin tämän vuoden !toukokuun! puolella osin HRP:n ja GR11:sta keskiosia itään (ja Andorrasta alas Katalonian Cadin kansallispuistoon.) Nyt yhtenäinen lumi alkoi pohjoispuolella n.2000:sta metristä ja yli 2500m solissa oli varsin talviset olot. Välistä lumimyrskyä ja vyöryjä.
Kiitos Savolainen ja Metsän Omena,
Ei kaikki päivät onneksi hirmu pitkiä olleet, mutta nukuin varsin huonosti ja se alkoi selvästi painamaan. Vaelluskipinään vaikutti pelottavien ukkosten lisäksi kuumuus (vaikka pärjäsinkin ihan hyvin), usein huonot reittimerkinnät ja ehkä sellainen yleinen tunne siitä, että Alpit tuntuvat itselleni huomattavasti kotoisimmilta. Ehkä en myöskään lopulta ollut henkisesti valmis toiseen näin pitkään reissuun, ehkä GR5:ltä sain vähäksi aikaa tyydytettyä pitkän yksinvaelluksen kipinän. Ehkä pari viikkoa olisikin itselleni se optimaalisin seikkailun kesto... Näiden ajatusten kanssa askartelin.
Aloitin heti heinäkuun alusta Irunista, ja vaikka en matkalla lumeen käytännössä törmännytkään niin nuo mainitsemani solat Cuello de Tebarray ja de l´Infierno olivat kuvien mukaan kokonaan lumessa. Hurjaa jos olit jo toukokuun puolella liikkeellä!
Ei kaikki päivät onneksi hirmu pitkiä olleet, mutta nukuin varsin huonosti ja se alkoi selvästi painamaan. Vaelluskipinään vaikutti pelottavien ukkosten lisäksi kuumuus (vaikka pärjäsinkin ihan hyvin), usein huonot reittimerkinnät ja ehkä sellainen yleinen tunne siitä, että Alpit tuntuvat itselleni huomattavasti kotoisimmilta. Ehkä en myöskään lopulta ollut henkisesti valmis toiseen näin pitkään reissuun, ehkä GR5:ltä sain vähäksi aikaa tyydytettyä pitkän yksinvaelluksen kipinän. Ehkä pari viikkoa olisikin itselleni se optimaalisin seikkailun kesto... Näiden ajatusten kanssa askartelin.
Aloitin heti heinäkuun alusta Irunista, ja vaikka en matkalla lumeen käytännössä törmännytkään niin nuo mainitsemani solat Cuello de Tebarray ja de l´Infierno olivat kuvien mukaan kokonaan lumessa. Hurjaa jos olit jo toukokuun puolella liikkeellä!
-
- Viestit: 4205
- Liittynyt: 19 Tammi 2006 21:32
- Paikkakunta: Espoo