Retkeilijät iltarasteilla

[tinder]

Huhtikuulla hiihtelin 1½ vk Koilliskairaa, sen päälle viikon verran Kilpiksen takamaita. Palailin reissusta juuri ennen vappua, ja sillä aikaahan oli etelässä tullut jo melko kevät. Siis heti kun sukset ja ahkio pääsivät kesälomalle, vuoroon astui kesälajit. Yksi omista kesäharrasteistani on kuntosuunnistus (iltarastit, tai mitä ne missäkin onkaan nimeltään).
Siis heti seuraavana päivän iltarasteille. Suunnistamiseen (myös tällaisella ihan nollatason harrastelijalla) kuuluu olennaisena osana jälkipeli, joten jäin metsästä palattuani hengailemaan paikalle.

Yllätyksekseni näin tutunnäköisen miehen, hetken pähkäiltyämme todettiin tavanneemme juuri hiljakkoin Siulanruoktulla. Ja kohta joku toinen tuli puhuttamaan, aiheena "eikös me juuri tavattukin Jogasjärvellä?" Kumpaakaan herraa en tuntenut aiemmin iltarasteilta (vaikka lähipaikkakunnilta olivatkin), mutta "jogasjärveläisen" olin pari vuotta sitten tavannut Sokostin takana. Pienet on piirit - ottaen huomioon, etten noilla em. hiihtoretkilläni kovin paljon ihmisiä ylipäätään tavannut.

Johtopäätös: vaeltajat/retkeilijät harrastavat iltarasteja?
VAI?

[abumatic]

Näin on.

[IkiHonka]

Onhan sitä tullut harrastettua. Nyttemmin jäänyt, kun tuli silmälasit nenälle. Kuivalla ilmalla menee, mutta märällä ei hääviä. Piilareitakin kokeilin, vaan ei tuntunut hyvältä. Ja kun noita harrastuksia piisaa karsimiseen saakka. Aikansa kutakin. Ja saahan sitä suunnistaa vaelluksella ihan riittävästi. Ei tuo kilpailu (edes kuntoilumielessä) enää samalla tavalla sytytä.

[Vekarus]

IkiHongalle: No... silmälasit on ollut päässä jo 2/3 osaa eliniästä (38 v. nykyisin ), joten nykylaseilla menee/on mennyt helposti kuntosuunnistukset läpi?

[murku]

Sama vaiva Rahikaisella kuin Ikihongalla,suppa ja nyppylä rupesivat
näyttämään ilman rillejä kartalla samanlaiselta ja lasien kanssa
tuntui aivan tuhraamiselta,niin päätin lopettaa iltarastien kierron,ja lisäksi tuli sähköinen emit- leimaus se oli viimeinen pisara.

Rinkka selässä kun kulkee niin kerkiää kyllä lukea karttaa vähän huonomallakin näöllä, tosin melkein joka reissulla joku "rasti" on haettanut itseään.
Viimeksi Muotkalla ylimielilisyys pääsi valloilleen,kun pilvisellä kelillä
kartasta katsoin reitin Kielajoelta Honkavuomalle ja kun joki tuli
vastaan huomasin,sen virtaavan väärään suuntaan,eli olin taas Kielajoen varrella,kyllä pitäisi välillä kompassista suunta varmistaa
jos ei ole aurinko näkyvissä.
GPS- vehkeillähän tarkkuus paranisi,mutta ei ole vielä varustevalikoimassa,tuskinpa tuleekaan.

[Korvapuoli]

Onhan nuo iltarastit joskus olleet mielessä, mutta en ole laiskuudessani saanut selvitetyksi milloin ja missä niitä milloinkin on. Voishan sitä järjestellä vaikkapa omat iltarastinsa. Rillejä joudun minäkin karttaakin lukiessani käyttämään.

Viimeksi Muotkalla ylimielilisyys pääsi valloilleen,kun pilvisellä kelillä
kartasta katsoin reitin Kielajoelta Honkavuomalle ja kun joki tuli
vastaan huomasin,sen virtaavan väärään suuntaan,eli olin taas Kielajoen varrella,kyllä pitäisi välillä kompassista suunta varmistaa
jos ei ole aurinko näkyvissä.
GPS- vehkeillähän tarkkuus paranisi,mutta ei ole vielä varustevalikoimassa,tuskinpa tuleekaan.

Sama juttu, että melkein joka reissulla joku pätkä tulee väärään käveltyä (kerran myös jokivartta väärään suuntaan), mutta sehän antaa oman jännityksensä ja nautintonsa. Nimen omaan siitäkään syystä en minäkään aio gepsiä hankkia. Muutenkin kun yritän välttää leluja joita päätään tai kynää ja paperia käyttämällä voi välttää, kuten esim. laskinta. Jostain syystä en kaipaa tavaraa joka ei ole välttämätöntä.

[Korpiainen]

Aikaisemmalla asuinpaikkakunnallani iltarastit olivat (ja ovat edelleen) varsin suosittuja. Samoin oli hyvät kiintorastit, joita varsinkin tuli koiran kanssa sarhattua omaan tahtiin. On muuten hyvää kuntoilua ja ajanvietettä, kun ei ota liian tosissaan.

[Jukkis]

Täytyy (hiukan häpeillen) tunnustaa, etten oo pätkääkään ikinä suunnistanut. Eli oon kai se poikkeus joka vahvistaa ...
Kartat on pikkupojasta lähtien kyllä ollut intohimo, kompassin hankin vasta, kun olin jo muutaman Lapin reissun tehnyt. Enkä sitä osaa kai "oikeaoppisesti" käyttää vieläkään, eksymistilanteissa vasta olen joutunut ihan "talonpoikaisjärjellä"päättelemällä sen käytönkin opettelemaan. No, aina oon maalikyliin takaisin löytänyt. Kaikensorttinen kilpailu jostain syystä on mulle vastenmielistä, eritoten erilaiset eräily- ja partiotaitosellaiset. Luultavasti niihinkin voisin jäädä koukkuun, jos mut jollain sais kerran pakotettua?
Nyt kun muistelen; pentuna mut vietiin kerran seurakunnan partioon, jossa kävin kai kymmenkunta kertaa. Joka kerta siellä oli joku kilpailu, ja joka kerta MINÄ voitin sen, vaikka olin uusi tulokas.
Se oli jotenkin epämiellyttävää, ja lopetin siellä käynnit. Liekö nuo mun antipatiat sieltä kotoisin...

[Korvapuoli]

Nyt kun muistelen; pentuna mut vietiin kerran seurakunnan partioon, jossa kävin kai kymmenkunta kertaa. Joka kerta siellä oli joku kilpailu, ja joka kerta MINÄ voitin sen, vaikka olin uusi tulokas.
Se oli jotenkin epämiellyttävää, ja lopetin siellä käynnit. Liekö nuo mun antipatiat sieltä kotoisin...

Kyllä minulla on se käsitys, että voitoista ja menestymisestä se into vain kasvaa, eikä tule antipatioita. Ehkä vastenmielisyytesi salaisuus on siinä sitten, että muista ei ole ollut vastusta. Minä kaihdan myös kaikkea kilpailua, mutta syy on luultavasti tasan päinvastainen.

[Jukkis]

Minulta kai puuttuu se ns. kilpailuvietti sitten kokonaan? Tai sitten alitajuisesti pelkään häviötä niin paljon, että naamioin sen näin?? Voitin joskus kouluaikoina piirustuskilpailuja, joihin oli osallistuttava koulun puolesta, ja kyllähän se sitten hiveli, kun kesken tunnin esim. tuli rehtori ilmoittamaan että työni oli voittanut vaikkapa kuntienvälisen sarjan. Mutta siinähän ei tarvinnut nähdä kilpaveikkojen/sisarien reaktiota, kuten ei Wartburg-autotehtaan kilvassakaan, josta voitin hienon kameran , tai vastaavissa. Koulun hiihto-ym.kisoissa olin aina viimeinen, hiihtelin hissukseen ja paistoin matkalla varaamani makkaran nuotiolla Luistelukisassa olisin yltänyt jopa ohi häntäpään, mutta säälin yhtä orpoa ressua, joka lompsi viimeisenä ylikokoisilla lainaluistimilla, ja jättäydyin hänen jälkeensä muka uupuneena. Ja surkimus sitten muisti räkättää siitä hyvästä mulle, eli oli kai sitte tärkeä "voitto" hänelle
Mutta ne partsikan kilvat oli sellaisia, että piti vaikkapa rakentaa korkein torni samasta määrästä tulitikkuja. Olin ainut, joka oivalsi neljän "hirren" sijasta käyttää kolmea per varvi, jolloin sain tietysti enemmän kerroksia. Hävetti toisten tyhmyyden puolesta
Näitä erätaitokisoja kyllä vierastan ihan siksi, ettei mulla sellaisia taitoja todella ole; en osaa solmuja, en osaa uida, en osaa sytyttää oikeaoppista notskia yhdellä tikulla, en suunnistaa, en tunnista kasveja enkä lintuja jne.
Mutta sehän ei mitenkään estä nauttimasta tunturissa vaeltamisesta!

[Jukkis]

Menee kyllä ohi aiheesta aina vain enemmän, mutta rupesin oikein funtsimaan tuota kilpailujuttua. Vaikkapa musiikissa, miten älyttömiä on jotkut "viulukilpailut" ! Jokainen osallistuja on omistanut vuosia, tai vuosikymmeniä instrumenttinsa opiskeluun, kaikki ovat virtuooseja, kaikki ovat harjoitelleet juuri tähän kilpaan vielä yötä-päivää erikseen. Kaikkien esitys on loistavaa, nautittavaa kuunneltavaa! Ja sitten--yksi voittaa, ja muut itkevät katkerasti tappiotaan. Järjetöntä! Miksi pitää olla tuo vastakkainasetelma?
Paljon mukavampia ovat festivaalt, kamarimusiikkijuhlat, symposiumit, kokoontumiset, konsertit, joissa jokainen esittää parastaan niinkuin kilpailuissakin, mutta ilman vastakkaiasettelua! Yleisö ja muut osallistujat kuuntelevan nauttien ja kannustaen, kun esiintyjät panevat parastaan vuoron perään. Euroviisujen sijaankin voisi olla eurogaala tms?
Minulle ainakin tulee vaivaantunut olo, kun voittajien julistamisesta vielä tehdään "jännitysnäytelmä", eli kiusataan osallistujia viimeiseen kyyneleeseen asti. Mutta sehän näkyy telkassakin olevan ohjelmien ydin, tuo tirkistely toisten tunteisiin
Kyllähän leikkimielisen kilpailun vielä ymmärtää, mutta kun toiset ottaa lapsesta lähtien kaiken niin tosissaan, esim. kun ovat häviämässä jonkun ajanvietepelin, niin kaatavat koko pelilaudan! Kokemusta on omistakin lapsista, kovin erilaisia ovat jo pienestä pitäen. Eli onko tuo, toisille yhdentekevä häviämisen "tuska", jo geeneissä toisille ylipääsemätön asia?

[pihkaniska]

Noh, kun suunnistukseen päästiin. Olen kymmenien vuosien kuluessa ollut usein järjestämässä kuntosuunnistustilaisuuksia. Yksi tapaus - siis kuntoilija - on painunut erityisesti muistiini. Vanha herra, paksu anorakki säällä kuin säällä, työhousut ja raskaimmasta päästä olevat kumisaappaat. Otti aina pisimmän tarjolla olevista radoista ja lähti kävelemään. Palasi järjestään vasta kolmen - neljän tunnin kuluttua, kun muut osallistujat olivat jo lähteneet. Nautti silminnähden reissuistaan. Ei takuulla ottanut matkalla juoksuaskeltakaan. Nyt on ikä tainnut ruveta painamaan, kun ei ole miestä enää näkynyt.

Kuntosuunnistuksista saa parhaiten tietoa kotiseudun suunnistusseurojen nettisivuilta. sieltä löytyvät päivämäärät, tapahtumapaikat ja usein myös tiedot käytettävän kartan mittakaavasta ja painovuodesta.

Joku valitti elektronisen leimaussysteemin vieneen innon kuntorasteihin. Eihän sitä Emit -läpyskää tarvitse ottaa mukaan, tai vuokrata järjestäjältä, jos vain kuntoilee omaksi ilokseen ilman ajanottoa - se on kuntorasteilla erittäin sallittua. Kartta ja kompassi riittävät.

[Pepi]

Menee kyllä ohi aiheesta aina vain enemmän

Niin menee. Eihän iltarasteilla ole kyse kilpailusta. Joku on laatinut ongelmatehtävän (suunnistusradan), jota toiset mielensä ja kroppansa virkistykseksi ratkovat. Emit-leimaus ja ajanotto vain ovat keinoja saada jotakin mitattavaa määrällistä palautetta ratkaisunsa onnistumisesta. Laadullinen palaute tulee rastin löytymisestä.

Varsinaiset suunnistuskilpailutkaan eivät ole useimmille osanottajille sen kummempia. Suunnistuksessa itse suoritus on onneksi niin palkitseva, ettei sijoittumiselle tulosluettelossa tarvitse antaa kovin suurta merkitystä. Itsekseen, omaehtoisesti "suunnistelu" ei täysin korvaa järjestettyä tapahtumaa, koska ongelmasta tekee täysipainoisen ratkottavan se, että sen on laatinut joku toinen.

[tinder]

Menee kyllä ohi aiheesta aina vain enemmän, mutta rupesin oikein funtsimaan tuota kilpailujuttua.

Niin menee joo - ja osoittaa, että Jukkiskaan ei ole tainnut iltarasteilla koskaan käydä, kun puhuu ihan eri asioista. Vaikka ainahan on tietysti helpoin kommentoida sellaista, mikä ei ole omakohtaista.

Ainakin itselleni iltarasteilussa on monta erinomaista pointtia, ja mikään niistä EI ole kilpailu!
Esim. tänään toteutui taas muun ohella yksi niistä pointeista: omaan ympäristöön perehtyminen. Rastit oli uudella kartalla, ko. metsäalue on teollisuusalueen takana ja lähellä valtateitä. Paikka on vain 8 km kotoani, mutta eipä sellaiseen paikkaan tule muuten lähdettyä ulkoilemaan. Taas opin siis uutta omasta ympäristöstäni (upeita kallioita ja jyrkänteitä, kevätlinnunsilmiä kukkivaa lehtomaista kuusikkoa jne).

Varsinkin uudelle paikkakunnalle muuttaneille iltarastit on oiva tapa päästä tutustumaan uuteen paikkakuntaansa! Siis muihinkin luontoalueisiin, kuin niihin viitoitettuihin ulkoilureitteihin. Sitäpaitsi rasteilla on turvallista eksyäkin, sinne kun ei ketään jätetä - kun taas omatoimisesti vähillä suunnistustaidoilla ja oudolla paikkakunnalla saattaa olla monille kynnys lähteä outoon metsään.

[tinder]

[quote="IkiHonka"] saahan sitä suunnistaa vaelluksella ihan riittävästi. quote]

Mikä on riittävästi. Suunnistus kun on laji, jota ei koskaan opi täydellisesti. Ja siinä juuri piilee osa lajin kiinnostavutta. Juuri kun luulee jotain osaavansa, seuraavalla rastilla huomaa, että eipäs se niin helppoa olekaan.