Suljitjelma/Padjelanta tai Saltfjället

[Sarekretkeilijä]

Pääsisiköhän Jakobsbakkenilta Corvahyttan ja Balvatnetin suuntaan menevälle tielle ajamaan ja saakohan sinne jonnekin parkkeerata?

EDIT: Netin jutuista voisi päätellä, että mitä ilmeisimmin tie on yksityinen eikä sitä saa ajaa ulkopuoliset. En tosin ole varma. Norja ei taivu ja muutenkin tietoa on kovin vähän. Ilmeisesti Jakobsbakkenilta ja Ny Suljitelmalta on tarkoitus mennä yleensä Coarvihyttalle kävellen.

Olisi ollut vaain nopea reitti esim. Nuortta Savllolle ja Åarjep Savllolle.

[Sarekretkeilijä]

http://www.turistforeningen.no/sulitjel ... fo_id=5775

Tässä on taas laitettu P-paikka Coarvihyttalle. Onkohan se puomin ja maksun takana?

[Sarekretkeilijä]

Kysyin Ruotsin Utsidanilta asiaa. Siellä kerrottiin, että sekä Coarvihyttalle että Ny Suljitelmaan pääsee kyllä autolla, mutta lumi tukkii tien josksu vielä heinäkuun alussa. Lisäksi tiet ovat niin viheliäisessä kunnossa, että tavallisella autolla ei uskalla välttämättä ajaa perille Auton ovat jättäneet eräät camping-alueelle Fagerliin ja sitten he ovat menneet taksilla Ny-Suljitelmaan tai Lamivatnetille. Taksilla pääsee myös Coarvihyttalle.

[Sarekretkeilijä]

https://picasaweb.google.com/1001785999 ... elmaJaGRro

https://picasaweb.google.com/1001785999 ... Sulitelma2

Sulitelmalla siis pyöritty. Sieltä suoraan Helgelandsbukkenille ennen Okstindanen reissua:

https://picasaweb.google.com/1001785999 ... ken2872008

[eve]

Kyselin neljä vuotta sitten kokemuksia Sulitjelman alueesta. Pääsimme toteuttamaan vaelluksen vasta nyt. Teimme vaelluksen aloittamalla ja päättämällä sen Ny-Sulitjelman tuvalle, jonna olimme ajaneet autoilla. Kävelimme Ny-Sulitjelmalta Sorjoshyttalle, ja sieltä jatkoimme matkaa Sorjosjavrrelle seuraten Nordkalotledenia. Käännyimme Nordkalottenledeniltä etelään (nousimme ylemmäs tunturiin) joen ylittävän sillan jälkeen ennen Ruotsin rajaa ja enne Hammaren-tunturia. Sitten kävelimme Kaisekietj-tjåkkåhin länsipuolelle ja siitä järviä seuraillen kohti etelää. Nousimme Sulitjelman jäätikön itäpuolella olevan tunturin (1420m) huipulle. Sitten oli vuorossa jäätiköiden ylitykset, koska jäätiköiltä virtaavat joet olivat niin vuolaita, sameita ja runsasvetisiä, ettemme tohtineet ylittää niitä sekä lähimmälle sillalle olisi ollut muutama kilometri matkaa. Jäätiköiden ylitys oli helppoa. Kolmannen jäätiköiltä tulevan joen (joki tuli järven kautta, joka sijaitsee 878m meren pinnasta) ylitimme kahlaten suvantopaikasta Norjan puolelta hyvin lähellä Ruotsin rajaa. Sitten hakeuduimme merkitylle reitille, jota seurasimme Lomihyttalle ja sieltä merkittyä reittiä ja tietä pitkin Ny-Sulitjelmalle. Korkeuserot, jäätiköt, lumet ja järvet tekivät maisemista varsin kauniin.

Maasto oli pääasiassa helppokulkuista mutta jäätiköiltä virtaavat joet tuovat haasteensa. Sorjosjärvien rannat olivat hyvin tasaista käveltävää. Lomijärven pohjoisrannan reitti oli nousuja ja laskuja. Ensimmäiseksi kohtaamamme jäätikön eteläpuolella oli irtonainen maa-aineis lähtenyt vesivirtojen mukana isohkolta alueelta. Siellä oli kalliota, irtokiviä ja upottavaa mutaa - ei kuitenkaan liialliseksi haitaksi asti. Hyviä leiripaikkoja löytyi lähes kaiklkialta. Erityisesti pisti silmään, että hyviä ja kauniita leiripaikkoja olisi ollut jäätiköiden eteläpuolella, Miehjerbaktten ja Labban välissä virtaavan joen rannoilla (joki lähtee järvestä 1067m).

Näimme alueella runsaasti kukkia: lumileinikki, jääleinikki, niittyleinikki, kullero, vanamo, lapinnätä, pikkutervakko, tunturikohokki, puna-ailakki, tunturihärkki, nurmitatar, lapinorvokki, tunturipitkäpalko, sammalvarpio, sielikkö, kurjenkanerva, pikkutalvikki, pohjantalvikki, uuvana, metsätähti, tähtirikko, nuokkurikko, kultarikko, pahtarikko, sinirikko, vilukko, ruusunjuuri, lapinvuokko, keväthanhikki, närvänä, tunturipoimulehti, ruohokanukka, väinönputki, tunturikatkero, tunturitädyke, varputädyke, punakko, pohjansilmäruoho, lapinkuusio, siniyökönlehti, valkoyökönlehti, kissankello, kultapiisku, tunturikallioinen, norjanjäkkärä, tunturikissankäpälä, ahokissankäpälä, lääte, syysmaitiainen, karhunruoho, valkokämmekkä ja lehtoukonhattu. Nämä kukat tunnistimme ja pari kukkaa on edelleen tunnistamatta.

[Micke]

Ensi kesänä tekisi mieli käydä kiertämässä Virihaure ja Vastenjaure Ritsemistä lähtien. Muutoin näyttäisi olevan kartan perusteella mukavasti kuljettavissa, mutta Stalojåhkån ja Duvggejåhkån ylitykset lienevät ongelmallisia. Onko tuolla nykyisin siltoja ylityksiin tai tunnettuja kahlaamoja? Uimaankan ei viitsi alkaa mistään lompolosta, mielummin sitten vaikka kiertää liki vedenjakajia.

Eniten kyllä kiehtoisi kulkea aika suoraan Staloluoktasta Leirvatnetille ja siitä sitten luoteeseen. Onko kellään kokemuksia muusta kuin venekyydistä ?

[Tunnelivaeltaja]

Ei ole kokemuksia muusta kuin venekyydistä, minulla ainakaan, eikä tietoa että mainittuihin jokiin olisi rakennettu siltoja.

Claes Grundstenin kirjan "På Fjälltur, Padjelanta och Sulitjelma" mukaan Stalojåkkasta saattaa päästä yli kävelemällä etelään Kapasluoppalin länsipäähän asti, mutta sielläkin kahluu voi olla hyvin hankala. Vesistöä kauemmas länteen seuraamalla seuraava ilmeisesti helpompi kahluupaikka löytyy vasta bajit ja vuolit Sorjosjavrin välistä (siis jo Norjan puolella). Sakkokierroksesta tulee kuitenkin silloin niin pitkä, että melkein samalla vaivalla kävelee jo Bajit Sorjosjavrin lounaispäähän, mistä pääsee helposti jatkamaan kohti pohjoista. Ei siis mitenkään järkevä reitti jos on tarkoitus vain päästä nopeasti läntiseen Padjelantaan. Toki täälläkin mielenkiintoista maisemaa riittää, samoin kuin Skagmadalenissa bajit Sorjosjavrin pohjoispuolella. Grundsten suosittelee venekyytiä.

Duvggejåhkåsta (Tukijåkkå) löytyy jonkin verran keskustelua Utsidanin puolelta. Ketjusta
http://www.utsidan.se/forum/showthread.php?t=37348 selviää mm., että ainakaan v. 2006 tietojen mukaan Tukijåkkåån ei ole uutta siltaa suunnitteilla ("Enligt Eva Stighäll på Naturvårdsverket är Tukijåkkå fortfarande brolös och kommer förmodligen så att förbli"). Ketjusta löytyy myös linkkejä aikaisempiin keskusteluihin. Niiden perusteella:
- mahdollisesti / ajoittain käyttökelpoinen kahluupaikka on siinä missä Tukijåkkå laskee Virihaureen
- joku on päässyt yli jostain ylempääkin
- toisaalta jokeen on myös hukkunut ihmisiä (en ihmettele, elokuussa 1999 vettä oli todella paljon sään kylmyydestä huolimatta)
- yksi mahdollisuus olisi mennä Blåmannsisenin kautta ("turvallinen" jäätikkö)
- kevyt kumivene (packraft?) mukaan: luulisi pääsevän yli Tukiluoktasta jos ei tuule liikaa

Valitettavasti tämä haiskahtaa siltä, että ainoa yksinkertainen vaihtoehto on venekyyti Staloluoktasta/-aan. Muu on enemmän tai vähemmän extreme-vaellusta.

[Micke]

Taitaa olla niin, että reitti pitää suunnitella siten, että kiertää lounaasta tuon Stalojåhkån ja tutustuu sen jälkeen tuohon Sarjåsjavrren ja Virihauren väliseen alueeseen. Kulkemalla Blåmannsiseniä pitkin sitten välttää Duvggejohkan ylityksen. Muutenhan tuohon ei taida osua mitään mahdottoman pahaa ylitystä.

Mielummin vähäsen kiertää, kuin hankkii packraftin kannettavaksi reppuun.

[Tunnelivaeltaja]

Omalla läntisen Padjelantan vaelluksella v. 1999 (päätepisteinä Vaisaluokta ja Kvikkjokk) ei ollut mitään ongelmia jokien kanssa, lukuunottamatta siis Tukijåkkåa joka ylitettiin veneellä Tukiluoktasta.

Sorjosjavrin etelärantaa kuljettaessa pitää ylittää Kokedaljökelnin jäätikköjoki, jossa on runsaasti vettä mutta hyvin leveä kahluupaikka. Normaalisti siitä kävelee yli helposti, mutta (Grundstenin kirjan mukaan) hankaluuksia voi tulla jos hyvin lämmin sää voimistaa sulamista.

[Tunnelivaeltaja]

Duvggejåhkåsta (Tukijåkkå) löytyy jonkin verran keskustelua Utsidanin puolelta. Ketjusta
http://www.utsidan.se/forum/showthread.php?t=37348 selviää mm., että ainakaan v. 2006 tietojen mukaan Tukijåkkåån ei ole uutta siltaa suunnitteilla ("Enligt Eva Stighäll på Naturvårdsverket är Tukijåkkå fortfarande brolös och kommer förmodligen så att förbli"). Ketjusta löytyy myös linkkejä aikaisempiin keskusteluihin. Niiden perusteella:
- mahdollisesti / ajoittain käyttökelpoinen kahluupaikka on siinä missä Tukijåkkå laskee Virihaureen
- joku on päässyt yli jostain ylempääkin
- toisaalta jokeen on myös hukkunut ihmisiä (en ihmettele, elokuussa 1999 vettä oli todella paljon sään kylmyydestä huolimatta)
- yksi mahdollisuus olisi mennä Blåmannsisenin kautta ("turvallinen" jäätikkö)
- kevyt kumivene (packraft?) mukaan: luulisi pääsevän yli Tukiluoktasta jos ei tuule liikaa

Kysymys läntisen Padjelantan ja sen länsipuolisen Ragon kansallispuiston saavutettavuudesta on vaivannut minua vuosikaudet. Yllä mainittujen vaihtoehtojen lisäksi mieleeni tuli viime syyskuussa yksi uusikin ratkaisu: voisiko alueelle tai sieltä pois päästä Blåmannsisen länsipuolelta kiertämällä? Kriittinen kohta tässä on Blåmannsisenin lounaisen laskujoen(Laksåga) ylitys. Esim. Norge-serien karttoihin joen yli ei ole merkitty siltoja. Kuitenkin kun katselin ilmakuvia (http://norgeibilder.no) ja norjalaisten verkkokarttaa (http://norgeskart.no) tarkassa mittakaavassa, huomasin että molemmissa näkyi aivan selvästi tiesilta, joka yhdistää joen kahta puolta olevat tienpätkät ja maatilan rakennukset lähellä Laksåbuktaa. Siitä pystyisi sitten luultavasti könyämään ylös sähkölinjalle, ja edelleen Nakkfjelletin etelärinteeseen ja Sveåvatnetille?

Tätä piti tietysti päästä kokeilemaan -- siitäkin huolimatta, että kesän poikkeuksellinen lumitilanne oli hyvin tiedossa etukäteen, samoin kuin se, että tuolla alueella lumi sulaa normaalistikin hyvin myöhään (etenkin Blåmannsisenin ja Sulitjelman välinen alue). Toisaalta ajatus poikkeuksellisen runsaslumisten tuntureiden näkemisestä kiehtoi etukäteen.

Alla kertomus vaellukselta Änonjalmesta Kvikkjokkiin 24.7.-6.8., osallistujina minä ja veljeni. Kertomus on melko pitkä, mutta oleellisimmat asiat Blåmannsisenin kierron kannalta (sillat ym.) selviävät päivien 7-9 kohdalta.

1. päivä = 24.7. Varhain aamulla laivakuljetus M/S Storlulella Ritsemistä Änonjalmeen. Rahastaja perii 250 kruunua per henki ja varoittelee poikkeuksellisesta lumitilanteesta ja tavanomaista runsasvetisemmistä joista. Akka-tunturilla näkyykin hyvin paljon lunta. Kävelemme alkuun polkua pitkin Vaisaluoktaan Guossjajåhkån sillan kohdalle. Kylän itäisempien rakennusten tienoilla näkyyy teltta ja neljä ihmistä, mutta sen jälkeen saisikin olla pitkään rauhassa ... Jatkamme sillan jälkeen ylöspäin ja länteen Sjvaltjajåhkån pohjoispuolta, Skajdetjåhkkån pohjoispuoliseen satulaan ja edelleen Vuossevarasjin ja Stuora Jållen väliin. N. 900-950 metrin yläpuolella maasto on enimmäkseen lumen peitossa ja sää sumuinen. Vuossevaggissa virtaa (tai matelee) sula suopuro lumen keskellä, ja sen ylityskohtaa saa hieman etsiä. Loppupäivä on alamäkivoittoinen. Alemmaksi tullessa sumu ja lumi loppuvat ja pilvipeitekin rakoilee. Majoitumme yöksi Galbejavrren rannalle. Järvi on vielä suurelta osin jäässä.

2. päivä = 25.7. Aamu on tyyni ja lähiympäristön tunturit, mm. Stibokin koillishuippu, heijastuvat hienosti Galbejavrren pinnasta. Jatkamme kohti länttä alkuun melko helppokulkuisessa ja lähes lumettomassa maastossa. Lumikentät alkavat Rähtjattjåhkkån luoteispään satulaan noustessa, ja satulasta avautuva näkymä etelään on kuin negatiivi normaalista kesätunturimaisemasta: valkoisen seassa vain laikuttain ruskeaa. Seuraavat 8 km Ruonasin ja Guovddoajvven väliseen satulaan asti ovat melkein kokonaan lumella kävelyä. Tämän satulan tienoilla tulee puolituntinen ukkoskuuro, 5 minuuttia sataa rakeitakin. Slahpejavrelle laskeuduttaessa lumi vähenee mutta itse järvi on kokonaan jäässä. Seuraamme sitten Slahpejåhkåa länteen ja ylitämme Sjnaskasjåhkån Norjan puolella (yli pääsee lopulta melko helposti, mutta saappaat hörppäävät kunnolla vettä). Päivän loppuosuus seuraavalle telttapaikalle Miehtjerjavrren länsirannalla on jokseenkin muhkuraista maastoa. Ruotsin puolella kun ollaan, läheskään kaikki maaston yksityiskohdat eivät näy käytössä olevasta Norge-serien kartasta.

3. päivä = 26.7. Yöllä tulee heikkoja sadekuuroja, mutta päivä pysyy pilvipoutaisena lähes loppuun asti; useimmat tunturinhuiputkin ovat ensi kertaa näkyvissä. Kävelemme Njoammeljavren länsipäähän ja sitten hiukan Norjan puolella, missä Tjahkkuljavrilta (Cohkuljavri) tulevan joen kahlaus (on hiukan hankalampi kuin Sjnasjkasjåhkå). Jatkamme sieltä edelleen rajan pinnassa Gajtsasjjavrren länsirannalle, ja sitten Radjevaratjin yli eteläkaakkoon, n. 950 m korkeudella olevan järven kautta. Tunturin pohjoisosat tähän satulaan asti ovat hämmästyttävän vähälumisia, mutta eteläpuolella on kilometrikaupalla yhtenäistä lumikenttää. Kierrämme vähitellen länteen, ja sivuutamme Baktegiesjjavrasjin pohjoispuolelta. Sen länsipuolisen harjanteen luona kaartelee kaksi petolintua (haukkoja?). Lasku Hurrejåhkalle on melko jyrkkä, ja tämänkin joen ylitys vaatii täydet kahlausvalmistelut: sukat, kamerat ym. turvaan jätesäkkiin rinkan syövereihin, ja kahluureitin tiedustelu ensin ilman rinkkoja. Teltta pystytetään Guovddelisjåhkån leveän osan länsipäähän, juurikin sopivaan aikaan. Sään huononeminen on ollut näkyvissä jo parin tunnin ajan, ja ensimmäiset sadepisarat tulevat kesken teltan pystytyksen.

4. päivä = 27.7. Sade jatkuu läpi yön ja ilmanpaine laskee reilusti. Erittäin sopivasti sää kuitenkin poutaantuu aamulla, ja päivästä muodostuu lopulta melko hyväsäinen. Kahlaamme heti alkuun Guovddelisjåhkån ja jatkamme ensin lounaaseen, sitten länteen Snötoppenin harjanteen eteläpuolitse. Maasto siellä on enimmäkseen lumen peitossa, vaikka korkeutta on vain reilut 700 m. Etenkin viimeiset kilometrit ennen Norjan rajaa ovat melko hidaskulkuisia, sillä kalliokökkäremaaston ja pikkujärvien takia joutuu kiertelemään paljon. Rajalta alkaa Ragon kansallispuisto. Lopuksi laskeudumme mutkittelevaa mutta melko jyrkkää reittiä Ragovatnetille, jonka koilliskulmaan pystytämme teltan. Vehreä ja kesäinen maisema tarjoaa melkoisen kontrastin alkupäivän lumelle, ja lämpötila on korkein vaelluksella mitattu, +16.2 C. Koska iltapäivä on vielä nuori, lähdemme päiväretkelle Trolldalenin suuntaan. Ekskursion anti jää laihanlaiseksi. Yritämme ensin järvelle 392, mutta rinne näyttää liian jyrkältä. Sitten suuntaamme kohti Snötoppenin pohjoishuippua 903, josta pitäisi olla hyvät näköalat, mutta tämäkin tyssää sulamisvettä valuviin avokallioihin. Ylipäänsäkin tuon alueen tuntureilla on valtavia avokallioalueita. Rajan pinnassa olevalle järvelle 443 pääsemme, mutta siellä ei ole paljon nähtävää. Paluu teltalle venyy hidaskulkuisessa maastossa klo 20 jälkeen.

5. päivä = 28.7. Viides vaelluspäivä käynnistyy hyvässä säässä (toki yli puolipilvistä) mutta muuten nahkeasti. Kilometrin matka Ragovatnetin eteläpäähän vie kolme varttia. Siellä on vastassa joki (ja ylempänä hieno vesiputous), jonka viimeisen haaran ylityskohtaa saa etsiä pitkään. Kun yli on päästy, löydämme pian kivikeoilla merkityn reitin. Vasta parin kilometrin jälkeen älyämme, ettei se menekään Ragohyttaa kohti, niin kuin karttaan merkitty polku, vaan melkein 90 astetta lännemmäksi. Suunnistuskämmin hyvä puoli on se, että näemme edes jotain Storskogvatnetista. Kolmisen tuntia myöhemmin pääsemme lopultakin Ragotjåhkkån länsipuoliselle järvelle 903. Sää on erinomainen, tilapäisesti jopa lähes selkeä, joten lähdemme käymään huipulla, kiertäen ensin tunturin eteläpuolelle. Näköalat ovat hyvät, varsinkin Sulitjelman ja Blåmannsisenin suuntaan. Huippu 1462 Blåmannsisenin kupeessa on lupaavan vähäluminen ja näyttää muutenkin (hämäävän!) säyseältä. Myös Sjunkhattenin kansallispuiston terävät huiput lännessä näkyvät hyvin. Palaamme rinkoille ja nousemme sitten lumisessa maastosssa lounaaseen kohti Litlragon itäpuolista satulaa ja laskeudumme sieltä alas kaakkoon. Vielä pitäisi löytää sopiva teltanpaikka. Arvaamme oikein, että sulaa maata saattaisi löytyä järven 792 liepeiltä, ja sen pohjoisrannalta löytyykin sopivan kuiva kumpare. Järvi on melkein kokonaan jäässä, mutta jalat saa pestyä kätevästi teltan viereisessä lumilaikussa.

6. päivä = 29.7. Aamu on pilvinen, mutta pilvet kuitenkin melko korkealla ja sää muutenkin lupaavan tuntuinen. Päivälle on kaksi tavoitetta: päästä huipulle 1462 ja löytää illaksi telttapaikka. Matka jatkuu Balgestjårron yli Nedre Veiskivatnetin itäpäähän. Sen ja Kvitvatnetin välissä on pitkä itä-länsisuuntainen jyrkänne. Pääsemme kuitenkin läpi, vaikka harvoin on tullut rinkan kanssa liikuttua niin jyrkillä lumilaikuilla. Jatkamme sitten Kvitvatnetin itärantaa pitkin järven kaakkoiskulmaan, ja jätämme rinkat puron varteen vajaat 100 m ylemmäksi. Sitten kohti 1462:sta! Nousu Messingtoppenin huipun lähelle sujuu helposti, mutta lasku sen ja 1462:n väliseen solaan on alaosiltaan yllättävän jyrkkä. Nousu 1462:n koillisharjannetta pitkin on helppo homma melkein 1400 m:n tasolle asti. Sitten on edessä tunturin huippujyrkänne, joka toki näkyy kartassa, mutta on maastossa yllättävän huomaamaton kaukaa katsottuna. Yli puolen tunnin etsimisen jälkeen löydämme jyrkänteen länsiosista reitin, jota pitkin pääsee kohtuudella n. 1440 metriin. Sitten tuntuu taas olevan seinä vastassa, mutta yksi mahdollinen reitti löytyy vielä. 2-3 metriä pitkä kivipaasi on nousun ehdottomasti kiperin kohta, etenkin koska sen sisäreuna on hieman liukas. Mitään sellaista ei tarvitse yrittää mitä ei osaisi, mutta turvamarginaali jää kapeaksi (vain joitakin kymmeniä senttimetrejä). Mutta kun huippu on enää 15-20 metriä ylempänä ja 1462 vaelluksen etukäteen kiinnostavin tunturikiipeilykohde, perääntyäkään ei haluta. Sen jälkeen huipulle pääsee ilman vaikeuksia. Pilvet ovat edelleen korkealla ja maisemat sen myötä hienot. Blåmannsisenin jotenkin unenomainen lumikakku täyttää tietenkin suuren osan näköalasta. Huoli tunturilta alas pääsemisestä painaa kuitenkin mieltä. Tulomatkan reittiä emme uskalla käyttää, edellä mainitun hankalan kohdan takia. Muistelemme kuitenkin (Kauheamiehen/Sarekretkeilijän vanha kirjoitus Relaassa?) että huipulle olisi ainakin kaksi mahdollista reittiä, ja että toinen niistä menisi lounaisharjanteen kautta. Laskeudumme siis lounaisharjanteen päähän asti, alle 1200 metrin korkeuteen. Siellä on vastassa iso tuulikanava tunturin ja jäätikön välillä, mutta kanavaan pystyy laskeutumaan jyrkähköä lumilaikkua pitkin. Jatkamme useita satoja metrejä tuulikanavaa pitkin kohti pohjoista, muutaman metrin päässä kiveyksestä, ennen kuin nousemme taas kiville ja kierrämme tunturin pohjoispuolelle. Menomatkaan verrattuna laskeutumisreitti on selvästi turvallisemman tuntuinen, ja varmaankin siitä ylöskin pääsisi, jos vain näin eksoottinen reitinvalinta tulisi mieleen! 1462:n ja Messingtoppenin väliseen solaan päästyämme huomaamme ensimmäiset merkin sään huononemisesta: 1462:n ylimmät osat ovat vetäytyneet pilveen. Pääsemme takaisin rinkoille, mutta vielä pitäisi päästä telttailemaankin. Sitä ennen on talsittava kilometrikaupalla länteen, tietenkin lähinnä lunta pitkin, ja laskeuduttava sitten jyrkästi järvelle 720. Järven rantavyöhyke osoittautuu märäksi ja suorastaan rumaksi, mutta hieman järven pohjoispuolelta löytyy telttailukelpoista joskin vähän soista maata. Teltan pystytys menee reilusti klo 20 jälkeen. Sade alkaa noin tuntia myöhemmin.

7. päivä = 30.7. Suurin osa sateesta tulee jälleen yön aikana, mutta ankeaa säätä (heikkoa sadetta ja paikoin sumua) riittää pitkälle iltapäivään. Päivän ensimmäinen tavoite on päästä Sisovatnetin tielle, yli Veiskidalenin vesistä, mutta sehän ei ole niin helppoa kuin kartasta voisi päätellä. Jo etukäteen on ilmakuvien perusteella tiedossa, että Rundvatnetille menevä tienhaara on poikki joen kohdalta. Emme siis pyri sinne, vaan Nedre Veiskivatnetin länsipäähän, missä sekä ilmakuvissa että kartassa on jonkinlainen silta. Vaan eipä ole todellisuudessa. Ilmeisesti kyseinen silta tuodaan paikalleen vain kesäisin, ja nyt ei vielä ole kesä. Joki on liian runsasvetinen kahlattavaksi, ja järven ylitys jo huonokuntoista jääpeitettä pitkin olisi sekin hengenvaarallista. Ainoa järkevä ratkaisu on kävely järven itäpäähän ja sitten pohjoisrantaa takaisin länteen. Melkein 15 kilometrin sakkokierroksen jälkeen (lähes yksinomaan lunta pitkin) olemme taas samassa kohti, mutta joen pohjoispuolella. Vielä muutama kilometri lisää, ja pääsemme vihdoinkin maantielle Kalvmagenin kohdalla. Mutta tämäpä ei olekaan mikään tyypillinen maantieosuus. Huomattava osa tiestä (ainakin 20-30%) on lumen peitossa, ja muutamat lumilaikuista niin jyrkkiä, että ne on pakko kiertää joko ylä- tai alapuolelta. Muita liikkujia tiellä ei ole, mutta lumessa ja hiekassa näkyy yhdet jalanjäljet ja ilmeisesti myös polkupyörän (fatbike?) renkaan jälki. Jätämme tien Sisovatnetin länsipäässä ja nousemme Tidskaretiin. 50 korkeusmetrin pätkä jyrkähköä lumilaikkua pitkin ottaa jo voimille. Onneksi Tidskaretista löytyy sopivaa telttailumaata. Lähiympäristössä on paljon kukkia, mm. tunturiorvokeita ja minikokoisia kaarlenvaltikoita -- kevään kasvukausi on selvästi vasta aluillaan, maan vapauduttua lumesta äskettäin. Pilvisyys rakoilee illalla, ja laskevan auringon säteet valaisevat hetken eteläpuolisen pikkujäätikön yläosia.

8. päivä = 31.7. Edessä on strategisesti tärkeä päivä: tänään pitäisi päästä Laksågan ylitse! Aamun nousu 1000 m satulaan sujuu leppoisasti sumuisessakin säässä. Sen jälkeen on edessä melkein kilometrin lasku Stortverrågan itäpuolta. Ensimmäiset 300 m alaspäin menevät joutuisasti lähinnä lumilaikkuja pitkin, mutta alempana tihenevä kasvillisuus, märkä maa ja paikoin varsin jyrkkä rinne tekevät etenemisestä työlästä. Steindalenin joen ylitämme pääosin lumisiltoja pitkin reilun 600 m korkeudessa. Pääsemme lopulta laakson pohjan tielle ja pian myös Stortverrågan sillalle. Aiomme jatkaa vielä 4 km tietä pitkin lounaaseen Laksån sillalle, mutta sitten huomaamme heti tien kaakkoispuolella toisenkin sillan (ei näy kartassa)! Se menee Laksågan ylitse, joten enää ei olekaan tarvetta selvittää, miten Laksån maatilan asukkaat ja kotieläimet suhtautuvat heidän siltaansa käyttäviin vaeltajiin. Reittisuunnitelma siis muuttuu: menemme yli sillasta ja lähdemme kävelemään Laksågan eteläpuolta ylävirtaan. Maastossa on tyypilliset alamaailman vitsaukset, rehevää ja märkää kasvillisuutta ja paikoin jyrkkiä rinteitä, joten eteneminen sujuu hitaasti, pahimmillaan vain kilometrin tunnissa. Illaksi ehdimme Norddaleniin. Teltan pystytämme Mellomvatnetin lounaispuolisessa rinteessä olevalle pikku kumpareelle, Skoffedalsfjelletiltä laskevien purojen lähelle.

9. päivä = 1.8. Päivän alkuun on jyrkkä nousu (n. 30 astetta) 200 m ylemmäksi koivumetsän läpi. Ylämäki jatkuu avotunturissakin, mutta loivempana. Sumu alkaa n. 830 m:n korkeudelta, ja yhtenäiset lumikentät samoilla tienoin. Maasto Skoffedalsfjelletin itäosissa ja Stormfjelletin länsiosissa on pienipiirteistä, ja kun näkyvyys on surkea, tieto tarkasta sijainnista katoaa tunnin ajaksi. Ylitämme yhden lumikentän, jossa on paksuja syvänsinisiä railoja, ja tajuamme vasta myöhemmin olleemme järven 905 jäällä. Kun sitten edessä häämöttää korkea tunturiseinämä, tiedämme toki sen kuuluvan Stormfjellet-Raudtind-systeemiin, mutta missä kohti sitä? Jostain täältä pitäisi päästä yli, mutta mistä? Sakean sumun seasta pilkottaa pelottavan korkean ja jyrkän näköinen lumitöyräs. Lähdemme etsimään ylityspaikkaa etelämpää, mutta siellä maasto vain jyrkkenee -- arvaamme oikein, että kyseessä on Raudtindin jyrkänne, ja palaamme takaisin paikkaan, jonka jo hylkäsimme liian jyrkkänä. Lumitöyräs on kuitenkin täällä matalampi ja hiukan loivempi. Veljeni (jolla on paitsi enemmän (uhka)rohkeutta myös parempikuntoiset kumisaappaanpohjat) onnistuu keplottelemaan itsensä siitä yli. Tulen itse perässä, tarmokkaasti askeleita lumeen potkien ja lopuksi nelivedolla. Sumun takia jää epäselväksi, oliko tämä todella paras tai jopa ainoa mahdollinen paikka Stormfjelletin ylittämiseksi. Ilmakuvien perusteella nousu pohjoisempaa tunturin harjanteelle saattaisi onnistua, mutta silloin pitäisi nousta ylemmäksi. Jyrkän kohdan jälkeen lumilaikku loivenee selvästi, ja pian olemme Stormfjelletin satulassa n. 1060 m korkeudella. On korkea aika pitää tauko ja panna käsineet käteen (lämpötila on +3-4 C). Päivä (ja oikeastaan koko vaellus) kulminoituu tämän satulan ylitykseen. Satulan toisella puolella maasto on helpompaa, ja sumukin loppuu jo 1000 m tienoilla. Suuntaamme Koppartoppvatnetin (järvi 875) pohjoispuolelle ja ylitämme siellä Ruoppsisjåhkån lumisiltaa pitkin. Kahlaaminenkin olisi luultavasti onnistunut. Edessä on vielä yksi 1050 m satula huippujen 1154 ja 1164 välissä ja sen jälkeen laskuvoittoinen osuus Storelvvatnan koilliskulmaan, jonne teltta pystytetään. Taas on järvi jäässä, mutta vettä saa läheisestä purosta.

10. päivä = 2.8. Pääsemme kilometrin kävelyn jälkeen Sårjåsjavria kohti menevälle polulle. Melko pian sivuutamme taukoa pitävän vanhemman miehen. Se onkin ensimmäinen havainto muista ihmisistä yhdeksään vuorokauteen, joten aiempi "epäsosiaalisuusennätys" parani reilusti. Päivän mittaan näemme vielä 8 muutakin vaeltajaa. Norjalaisten Sorjushyttan kohdalla tuntuu jo siltä kuin olisi päässyt sivistyksen pariin. Sårjåsjavrien rantapolku on helppokulkuinen mutta entuudestaan tuttu ja muutenkin pitkästyttävä käveltävä. Etenkin Bajep Sårjåsjavrin liepeillä on paljon lumilaikkuja, mutta ne alkavat olla huonossa kunnossa ja pettävät usein saappaan alla. Pilvet ovat tänäänkin matalalla, joten Sårjåstjåhkkålle ei ole mitään asiaa. Kokedalelvaan on ilmaantunut viime kerran (v. 1999) jälkeen silta, ja käytämme sitä, vaikka reitti tekeekin siinä melkoisen mutkan etelään. Sårjåsjavrilta jatkamme Staddajåhkån sillalle, ja siitä etelään Pohjoiskalottireitille. Tämä polku on ilmeisesti melko vähän käytetty ja erottuu maastossa vain vaivoin, mutta sehän lähinnä parantaa vaellusmotivaatiota. Päivä pysyy loppuiltapäivään asti lähes poutaisena, mutta klo 16.30 tienoilla pohjoistuuli tuo mukanaan yhtenäiseksi osoittautuvan sateen. Tämän takia panemme pillit pussiin jo pian klo 17 jälkeen ja majoitumme n. kilometrin Gajlavaggen vedenjakajan pohjoispuolelle. Päivän aikana, lännestä itään siirryttäessä, maaston lumisuus on vähentynyt radikaalisti. Näillä tienoilla maisema vaikuttaa jo melko normaalilta kesätunturimaisemalta.

11. päivä = 3.8. Heikko mutta sitäkin kylmempi sade jatkuu ilmanpaineen noususta huolimatta läpi yön, lakaten kuitenkin aamulla. Päivästä muodostuu jokseenkin sateeton mutta kolea (ylin lämpötila n. +7 C) ja pilvet pysyvät alhaalla viidettä päivää peräkkäin. Jatkamme alkuun Gajlavaggea etelään, koukaten sitten Hadditvarren pohjoispuolisesta satulasta Råvejavrren länsipäähän. Hieman sen kaakkoispuolella on poromiesten(?) kivestä kokoama tuulensuoja, johon mahtuu hyvällä tahdolla yksi henkilö. Sieltä matka jatkuu Kallovaratjin huipulle, josta on kohtalainen näkymä Råvejavrren eteläpuoliseen kukkuloiden ja pikkujärvien labyrinttiin, ja edelleen kaakkoon kohti järveä 1181. Järvi on jäässä ja sen ympäristö paitsi luminen myös sumuinen, mutta Fierrovaggen jälkeen, matkalla kohti Vajmokia on taas kivistä ja melko vähälumista tunturimaastoa. Mielikseenhän täällä kulkee, sillä edellisen päivän polkumarssiin verrattuna erämään tuntu on vahva. Yöksi päädymme kuitenkin taas väylän varteen, telttailemaan niementapaiselle n. kilometri Vaimokstuganista itään. Telttapaikka on harvinaisen kalteva jopa meidän mittapuullamme. Pilvipeite repeilee hieman illalla, herättäen toiveita sään paranemisesta.

12. päivä = 4.8. Tuuli laantuu yöllä ja lämpötila laskee varhain aamulla +0.5 C:een. Aamun sää on upea: lähes tyyntä ja pilvetöntä. Näin hienona päivänä on pakko päästä kiipeilemään tuntureille! Staikalla kävimme jo v. 2002, joten parhaaksi vaihtoehdoksi jää Tsähkkok. Tosin se on jo oikeastaan jäänyt taaksemme, ja joudumme kiipeämään takaisin ylös Vajmokin laaksosta, mutta ylimääräistä aikaa on riittävästi, sillä bussin lähtöön Kvikkjokkista olisi vielä yli kaksi vuorokautta. Jätämme rinkat puron varteen 1100 m tasolle, n. 1.5 km yön telttapaikasta koilliseen, ja lähdemme kävelemään luoteessa näkyvää Tsähkkokia kohti (tyylikkään oloinen tunturi näin runsaslumisena!). Nousu tunturin kaakkois- ja eteläharjanteen kautta on melko helppo lukuun ottamatta suurta ja yläosiltaan jyrkkää lumilaikkua 1300 ja 1400 metrin välillä. Onneksi lumi on hyvälaatuista, ei liian kovaa eikä liian upottavaa. Tämän lumilaikun alaosissa tapaamme 40-päisen porolauman. Tsähkkokin huippu (1564 m) osoittautuu mainioksi näköalapaikaksi. Sieltä näkyvät erinomaisesti mm. Staika, Nuortta Savllo, Sulitjelma, Jeknaffo ja Tarrekaise, sekä kauempana idässä ja koillisessa Sarekin tunturit. Paluumatkalla käytämme turhan mutkikasta reittiä tunturin pohjoisosien ja itäharjanteen kautta. Pitkien siirtymätaivalten takia retki Tsähkkokille vie reilut 6 tuntia ja matkaakin kertyy 17 km. Loppupäivä kävellään kohti itää/kaakkoa, ensin Tjevrakin ja Juovvabuolddan välisessä ylälaaksossa, sitten Bajep Guratjåhkån yli ja lopuksi järvelle 1022 Tarradalenin kupeessa. Jossain vaiheessa näemme maata pitkin vipeltävän kiirunaemon, kaksi pientä poikasta perässään (muistuttivat huomattavasti kananpoikia). Grundstenin Padjelanta-opus mainostaa järven 1022 ja Tarradalenin välistä kalliokannasta hyvin kapeaksi, mutta se on vähän pettymys: leveyttä kuitenkin kymmeniä metrejä. Toki sieltä on hyvät näkymät Tarradaleniin. Löydämme teltalle paikan järven 1022 eteläpuolelta. Paikalta on erinomainen näkymä Staikalle. Sää pysyy hienona päivän loppuun asti, mutta lännestä päälle tunkeva paksu yläpilvi kertoo jo kosteuden lisääntymisestä.

13. päivä = 5.8. Aamulla Staikan huippu on jo pilvessä, ja klo 7 tulee sadekuuro. Kävelemme alas Guravaggen polulle, polkua pitkin Tarradalenin sillalle ja edelleen Padjelantaledenille, tosin kadottaen polun hetkeksi erään suoalueen kohdalla. Loppupäivän marssi Padjelantaledeniä pitkin itään on polkuvaellusta tylsimmillään. Alkuun polku on melko kivinen, Njunjesin jälkeen leveä ja hyvin helppokulkuinen. Metsän läpi ei kovin paljon näy, lukuun ottamatta yhtä kohoumaa ennen Njunjesstugania. Sää pysyy pilvisenä (pilviraja korkeintaan 1.5 km, joten Tarrekaisen huiput eivät näy) ja iltapäivällä tulee muutama vähäinen sadekuuro. Muita vaeltajia näemme päivän aikana 20 kappaletta, poroja vain 8. Teltan pystytämme Tarraätnon mutkan kohdalle hieman ennen Vallegårssån siltaa, ahtaasti havupuiden väliin. Hyönteisiä on haitaksi asti, ensi kertaa koko vaelluksella. Illan ohjelmaan kuuluu normaalien iltatoimien lisäksi kokovartalopesu Tarraätnossa.

14. päivä = 6.8. Yö on vaelluksen leudoin (minimi +10.0 C) ja teltta yllättävän märkä; ilmeisesti jossain välissä on satanut hieman enemmänkin. Aamulla tulee vähäistä tihkua ja sää on täysin tyyni. Vaelluksesta on jäljellä enää reilun 5 km kävely Gamajåhkån länsirannalle Kvikkjokkin kylää vastapäätä. Padjelantaledenin nykyiseen päätepisteeseen (venekuljetusten lähtöpiste Bobäcken) asti on leveä polku, sen jälkeen vain hädin tuskin erottuva vanhan polun jäänne ja korkeaa ja märkää aluskasvillisuutta, joka kastelee Gore-Tex -vaatteet tehokkaasti. Mierdekjavrren laskujoen silta on onneksi yhä paikoillaan. Kvikkjokkissa venekuski on suorastaan närkästynyt kun kuulee, että olemme käyttäneet tätä "bullshit" (suora lainaus) reittiä; delta-alueella ei kuulemma pitäisi kulkea, koska se voi joskus tulvatilanteissa jäädä veden alle.

HIEMAN YHTEENVETOA: Kävelykilometrejä kertyi n. 325 km, mistä rinkka selässä 283 km, päivämatkat 17-31 km. Vaellus ei ollut pisin eikä edes fyysisesti raskain tekemäni reissu, mutta alku- ja keskivaiheilla runsas lumi ja paikoitellen vaativa maasto (lähinnä päivät 4-9) tekivät touhusta tavanomaista haasteellisempaa. Mutta tulipahan kerrankin nähtyä suurtuntureiden kevättä(!) ja oppi sen, että lumi on kävelemiselle yleensä vain lievä hidaste, ei este. Joissa oli tavanomaista enemmän vettä, mutta monista niistä pääsi yli lumisiltoja pitkin. Olen vaellukseen melkoisen tyytyväinen.

[Sarekretkeilijä]

http://www.relaa.com/keskustelut/retki/19500

Huipulle 1462 menin lopussa muistinin mukaan ylöspäin niin, että osuin jotenkin ainoalta näyttäneelle uralle ylöspäin. Lopussa piti ottaa kivestä kiinni ja heilauttaa itsensä tyhjän päällä sen sivuitse. Alaspäin meno kaiveli siksi minullakin mielessä maisemia ihaillessa. Ilmeisesti en ollut hokannut mennä suoraan ylös käsillä ponnistaen, koska mielestäni tulin samaa reittiä ja alas pääsin ilman em. kivioperaatiota. Tai sitten reitit menivät kuitenkin sekaisin, vaikka olin ajatellut mennä juuri smaa reittiä alspäin. En siis lähtenyt kiertämään loivemmalta puolelta. Muistaakseni pudottauduin reitille joten kivikohta saattoi tula siten oikaistuksi helposti

Sääli, että Hans Nydahlin reissujen photobase-kuvat ovat menneet. Vai olisiko niitä tuolla uusien kanssa:

https://plus.google.com/104948685221406715412/posts

Joo vanhoja kuvia on monta luetteloa ja tässä yksi kertomus juuri tästä huipusta:

https://plus.google.com/104948685221406 ... 4aa10a1b79

Sääli, että ainakin lekottelukuva auringossa on poissa tuosta tarinasta muistini mukaan.







Kummallista, että nämä kaksi viimeistä eivät menneet niihin ketjuihin, joihin yritin. Mutta jääkööt malliksi

[Tunnelivaeltaja]

http://www.relaa.com/keskustelut/retki/19500

Jep, tätä kertomusta muistelin, ja erityisesti mainintaa "Onneksi pääsin huipulle sen lounaisrinteeltä". Ilmeisesti olemme tulleet 1462:n huipulle eri reittiä. Itse nousimme loppuvaiheessa pohjoisjyrkänteen länsiosista, eli aivan lopussa luoteen puolelta. Mistään en ole löytänyt tietoa siitä mikä olisi "oikea" reitti 1462:lle, eikä se selviä noista Nydahlin kuvistakaan, vaikka tämä onkin käynyt kuvista päätellen huipulla (ainakin) kahdesti, 27.6.2002 ja 28.6.2003. Hienoja ja mielenkiintoisia kuvia. Näyttäisi siltä, että lunta oli kesäkuun lopulla 2003 hieman enemmän mutta kesäkuun lopulla 2002 hieman vähemmän kuin nyt tämän vuoden heinäkuun lopulla.

[Tunnelivaeltaja]

Ylempänä selostetun Änonjalmme-Kvikkjokk -vaelluksen kuvat ovat nyt nähtävissä kuvasivustollani. Ehdottomasti kaikkien aikojen lumisin kesävaellus, ainakin omalta osaltani.