Vaellusblogi: Appalachian Trail
- Sini-Marja
- Viestit: 250
- Liittynyt: 05 Kesä 2009 12:49
-
- Viestit: 1571
- Liittynyt: 19 Joulu 2008 11:36
-
- Viestit: 957
- Liittynyt: 14 Elo 2007 14:12
- Paikkakunta: Hki
Kiitos kaikille onnitteluista! Nyt Suomessa ollaan oltu jo jokunen päivä ja vaikka jet lagi tahtoo painaa, niin olo on muuten oikein hyvä. Pienet jalkakivut hävisivät noin viidessä päivässä ja reisien väsymys katosivat noin viikon levon jälkeen. Eilen sain jo motivoitua itseni lenkillekin.
Oli kyllä todella omituinen matka lentoasemalta takaisin kotiin. Sitä vain tuijotti suu auki ja ihmetteli, että missä sitä ollaan. On myös todella omituista kun ei tarvitse enää ajatella, että "kuinkas monta mailia tänään vielä kävellään" tai "mistä saa seuraavan kerran vettä" tai "kuinka monen mailin päässä on seuraava kaupunki". On omituista, ettei tarvitse enää tehdä mitään! Voi vaan tuijottaa telkkaria koko päivän.
Vieläkään ei oikein tajua, mitä sitä oikein tuli tehtyä ja tuo viiden kuukauden aika tuntuu todella etäiseltä ja omituiselta ajanjaksolta omassa elämässä. "Kävelinkö mä oikeasti Amerikan halki?"
On aika vaikea pukea sanoiksi, minkälaista on kävellä 3500 kilometriä viiden kuukauden aikana. Yritän hieman yksinkertaistaa ja jaan reitin kolmeen eri osaan.
Ensimmäinen kolmannes: Matka on vasta aluillaan ja on hirvittävä määrä alkuinnostusta päällä. Olen vihdoin toteuttamassa unelmaani. Jo reitille pääsy itsessään oli iso voitto minulle. Muistan kuinka ensimmäisenä yönä en nukkunut silmäystäkään, mietin vain päässäni: "Jes! Mä tein sen! Mä olen vihdoin täällä! Mä pystyn tähän!" Tuossa vaiheessa mua ei haitannut vesisateet eivätkä ylämäet eikä oikeastaan mikään. Jatkuvasti tosin oli pelko, että keskeytänkö heti alkuunsa. Pelkäsin vammoja ja erilaisia kipuja todella paljon. Otinkin ylimääräisiä lepopäiviä alkuunsa ihan vain varmistaakseni ettei mitään tapahdu. Suuria osavoittoja oli kävellä ensimmäisen osavaltion halki (80 mailia), Fontana Damin saavuttaminen (200 mailia) ja Great Smoky Mountainsin läpikävely (300 mailia). Tämän jälkeen tiesin jo, että kykenen fyysisesti kävelemään reitin läpi. Mutta riittääkö henkinen kantti?
Toinen kolmannes: Alkuinnostus on muuttunut rutiiniksi ja rutiini on muuttunut työksi. AT:sta oli tullut kovaa ja tylsää työtä. Ylämäet alkoivat jo maistua puulta ja mietin, mahtavatko ne loppua koskaan. Näistä ylämäistä ja vuorien kiipeilyistä muodostui minulle painajainen. Vihasin niitä suunnattomasti. Monesti reitti näytti menevän mäen päälle vain ja ainoastaan sen takia, että mäki oli siellä. Traili olisi voinut hyvin kiertää ne. Joka tapauksessa vaeltaminen jatkui ja viimeistään kaupungissa mulla oli aina hyvä fiilis ja lepopäivän jälkeen sitä lähti uudestaan kävelemään oikein mielellään.
Toisen kolmanneksen aikana saavutin myös Pennsylvanian osavaltion, jota kaikki vaeltajat vihaavat. Tämän osavaltion pohjoisosa koostuu vain ja ainoastaan kivistä. Joko piti hyppiä isojen kivien päällä tai sitten itse polku oli tehty terävistä, nyrkin kokoisista kivistä. Ja mullapa oli vielä jalassa 6mm:n pohjilla varustetut paljasjalkasandaalit. Siinä vaiheessa oli sanottava ensimmäistä kertaa, ettei barefootit ihan joka tilanteessa taida toimia. Kuumuus ja hyönteiset tekivät myös tehtävänsä. Pennsylvania tappoi minun vaellusintoni kokonaan. En suostunut uskomaan, että sellainen traili oikeasti on olemassa jossain päin maailmaa.
Lisäksi noin Virginian puolivälistä aina Massachusettsiin asti (noin tuhannen mailin matka) traili ei koskaan mennyt puurajan yläpuolelle. Toisin sanoen sitä vain kiivettiin loppumattomia ylämäkiä ilman mitään palkintoa. Puhutaan "vihreästä tunnelista", jossa metsä on jatkuvasti samannäköistä ja sitä vain kävelee kuin aivokuollut apina eteenpäin.
Viimeinen kolmannes: Odotin ikuisuudelta tuntuvan ajan New Englandin aluetta. Tiesin, että maisemat paranevat ja pääsen itse asiassa näkemään jotain. Samalla reitti muuttui entistä haastavammaksi ja nyt piti jo kiivetä vuoria pystysuoraan ylös. Reidet huusivat hoosianna ja polvet vihasivat jyrkkiä alamäkiä. Mutta maisemat todella olivat upeat ja se auttoi jaksamaan eteenpäin. Olin kuitenkin täysin kyllästynyt siihen ikuiseen rutiinien toistamiseen että halusin vain päästä pois sieltä. Tämä johti kierteeseen: yritin tehdä mahdollisimman pitkiä päiviä, koska olin henkisesti väsynyt. Pitkät päivät johtivat entistä kovempaan fyysiseen väsymykseen mikä taas vaikutti henkiseen olotilaan. Yritin kävellä viimeiset kolme osavaltiota ilman yhtään lepopäivää, mutta niin sitä vain oli pakko levätä välillä, koska jalat eivät enää halunneet liikkua.
Mikä mut tappoi AT:lla:
- Jatkuvat ylämäet ja alamäet. AT:lla kertyy nousua ja laskua saman verran kuin jos kiipeäisi Mt. Everestin huipulle 16 kertaa ja alas. AT:lla on todella vähän tasaista ja helppoa maastoa.
- Itse traili on tehty suurimman osan ajasta kivistä, juurista ja mutavellistä. Tämä johtaa siihen, että jalkoja on pakko tuijottaa koko päivän. Jos katsot ylös samalla kun kävelet, kaadut.
- Sää. Toukokuun puolivälistä aina loppuun asti AT:lla oli joko helvetin kuuma (+30C) ja kosteusprosentti 90 tai sitten satoi vettä koko päivän. En tiedä, kumpi oli pahempaa.
- "Vihreä tunneli". Ei mitään nähtävää. Vain ja ainoastaan sitä samaa metsää 1500 kilometrin ajan...
Miten jaksoin loppuun asti?
Loppujen lopuksi jaksoin vain ja ainoastaan hirvittävällä päättäväisyydellä. Sanoin kaikille, etten tunne sanaa "keskeyttäminen". En suostunut luovuttamaan. En suostunut sanomaan, että maailmassa voi olla vaellusreitti, joka voittaa minut. Halusin voittaa AT:n.
AT ei ole vaeltamisen arvoinen vaellusreitti. Sen on suunnitellut joukko sadisteja. Jos joku haluaa kokeilla pitkän matkan vaellusta, vaeltakaa vaikka Pacific Crest Trail. Ei se ainakaan pahempi voi olla.
Sanottakoon vielä, että nautin AT:n sosiaalisesta puolesta. Siellä oli paljon ihmisiä ja parhaimpia olivat ne tragikoomiset keskustelut vaeltajien kanssa, jotka vihasivat trailia yhtä paljon kuin minäkin. Voi että meillä oli hauskaa :D
Mutta kyselkää, mitä haluatte kysyä, mun on mahdotonta tähän yhteen postiin kirjoittaa kaikkea mitä haluaisin sanoa. Melkein pitäisi kirja kirjoittaa aiheesta.
Oli kyllä todella omituinen matka lentoasemalta takaisin kotiin. Sitä vain tuijotti suu auki ja ihmetteli, että missä sitä ollaan. On myös todella omituista kun ei tarvitse enää ajatella, että "kuinkas monta mailia tänään vielä kävellään" tai "mistä saa seuraavan kerran vettä" tai "kuinka monen mailin päässä on seuraava kaupunki". On omituista, ettei tarvitse enää tehdä mitään! Voi vaan tuijottaa telkkaria koko päivän.
Vieläkään ei oikein tajua, mitä sitä oikein tuli tehtyä ja tuo viiden kuukauden aika tuntuu todella etäiseltä ja omituiselta ajanjaksolta omassa elämässä. "Kävelinkö mä oikeasti Amerikan halki?"
On aika vaikea pukea sanoiksi, minkälaista on kävellä 3500 kilometriä viiden kuukauden aikana. Yritän hieman yksinkertaistaa ja jaan reitin kolmeen eri osaan.
Ensimmäinen kolmannes: Matka on vasta aluillaan ja on hirvittävä määrä alkuinnostusta päällä. Olen vihdoin toteuttamassa unelmaani. Jo reitille pääsy itsessään oli iso voitto minulle. Muistan kuinka ensimmäisenä yönä en nukkunut silmäystäkään, mietin vain päässäni: "Jes! Mä tein sen! Mä olen vihdoin täällä! Mä pystyn tähän!" Tuossa vaiheessa mua ei haitannut vesisateet eivätkä ylämäet eikä oikeastaan mikään. Jatkuvasti tosin oli pelko, että keskeytänkö heti alkuunsa. Pelkäsin vammoja ja erilaisia kipuja todella paljon. Otinkin ylimääräisiä lepopäiviä alkuunsa ihan vain varmistaakseni ettei mitään tapahdu. Suuria osavoittoja oli kävellä ensimmäisen osavaltion halki (80 mailia), Fontana Damin saavuttaminen (200 mailia) ja Great Smoky Mountainsin läpikävely (300 mailia). Tämän jälkeen tiesin jo, että kykenen fyysisesti kävelemään reitin läpi. Mutta riittääkö henkinen kantti?
Toinen kolmannes: Alkuinnostus on muuttunut rutiiniksi ja rutiini on muuttunut työksi. AT:sta oli tullut kovaa ja tylsää työtä. Ylämäet alkoivat jo maistua puulta ja mietin, mahtavatko ne loppua koskaan. Näistä ylämäistä ja vuorien kiipeilyistä muodostui minulle painajainen. Vihasin niitä suunnattomasti. Monesti reitti näytti menevän mäen päälle vain ja ainoastaan sen takia, että mäki oli siellä. Traili olisi voinut hyvin kiertää ne. Joka tapauksessa vaeltaminen jatkui ja viimeistään kaupungissa mulla oli aina hyvä fiilis ja lepopäivän jälkeen sitä lähti uudestaan kävelemään oikein mielellään.
Toisen kolmanneksen aikana saavutin myös Pennsylvanian osavaltion, jota kaikki vaeltajat vihaavat. Tämän osavaltion pohjoisosa koostuu vain ja ainoastaan kivistä. Joko piti hyppiä isojen kivien päällä tai sitten itse polku oli tehty terävistä, nyrkin kokoisista kivistä. Ja mullapa oli vielä jalassa 6mm:n pohjilla varustetut paljasjalkasandaalit. Siinä vaiheessa oli sanottava ensimmäistä kertaa, ettei barefootit ihan joka tilanteessa taida toimia. Kuumuus ja hyönteiset tekivät myös tehtävänsä. Pennsylvania tappoi minun vaellusintoni kokonaan. En suostunut uskomaan, että sellainen traili oikeasti on olemassa jossain päin maailmaa.
Lisäksi noin Virginian puolivälistä aina Massachusettsiin asti (noin tuhannen mailin matka) traili ei koskaan mennyt puurajan yläpuolelle. Toisin sanoen sitä vain kiivettiin loppumattomia ylämäkiä ilman mitään palkintoa. Puhutaan "vihreästä tunnelista", jossa metsä on jatkuvasti samannäköistä ja sitä vain kävelee kuin aivokuollut apina eteenpäin.
Viimeinen kolmannes: Odotin ikuisuudelta tuntuvan ajan New Englandin aluetta. Tiesin, että maisemat paranevat ja pääsen itse asiassa näkemään jotain. Samalla reitti muuttui entistä haastavammaksi ja nyt piti jo kiivetä vuoria pystysuoraan ylös. Reidet huusivat hoosianna ja polvet vihasivat jyrkkiä alamäkiä. Mutta maisemat todella olivat upeat ja se auttoi jaksamaan eteenpäin. Olin kuitenkin täysin kyllästynyt siihen ikuiseen rutiinien toistamiseen että halusin vain päästä pois sieltä. Tämä johti kierteeseen: yritin tehdä mahdollisimman pitkiä päiviä, koska olin henkisesti väsynyt. Pitkät päivät johtivat entistä kovempaan fyysiseen väsymykseen mikä taas vaikutti henkiseen olotilaan. Yritin kävellä viimeiset kolme osavaltiota ilman yhtään lepopäivää, mutta niin sitä vain oli pakko levätä välillä, koska jalat eivät enää halunneet liikkua.
Mikä mut tappoi AT:lla:
- Jatkuvat ylämäet ja alamäet. AT:lla kertyy nousua ja laskua saman verran kuin jos kiipeäisi Mt. Everestin huipulle 16 kertaa ja alas. AT:lla on todella vähän tasaista ja helppoa maastoa.
- Itse traili on tehty suurimman osan ajasta kivistä, juurista ja mutavellistä. Tämä johtaa siihen, että jalkoja on pakko tuijottaa koko päivän. Jos katsot ylös samalla kun kävelet, kaadut.
- Sää. Toukokuun puolivälistä aina loppuun asti AT:lla oli joko helvetin kuuma (+30C) ja kosteusprosentti 90 tai sitten satoi vettä koko päivän. En tiedä, kumpi oli pahempaa.
- "Vihreä tunneli". Ei mitään nähtävää. Vain ja ainoastaan sitä samaa metsää 1500 kilometrin ajan...
Miten jaksoin loppuun asti?
Loppujen lopuksi jaksoin vain ja ainoastaan hirvittävällä päättäväisyydellä. Sanoin kaikille, etten tunne sanaa "keskeyttäminen". En suostunut luovuttamaan. En suostunut sanomaan, että maailmassa voi olla vaellusreitti, joka voittaa minut. Halusin voittaa AT:n.
AT ei ole vaeltamisen arvoinen vaellusreitti. Sen on suunnitellut joukko sadisteja. Jos joku haluaa kokeilla pitkän matkan vaellusta, vaeltakaa vaikka Pacific Crest Trail. Ei se ainakaan pahempi voi olla.
Sanottakoon vielä, että nautin AT:n sosiaalisesta puolesta. Siellä oli paljon ihmisiä ja parhaimpia olivat ne tragikoomiset keskustelut vaeltajien kanssa, jotka vihasivat trailia yhtä paljon kuin minäkin. Voi että meillä oli hauskaa :D
Mutta kyselkää, mitä haluatte kysyä, mun on mahdotonta tähän yhteen postiin kirjoittaa kaikkea mitä haluaisin sanoa. Melkein pitäisi kirja kirjoittaa aiheesta.
-
- Viestit: 4225
- Liittynyt: 19 Tammi 2006 21:32
- Paikkakunta: Espoo
Kun tuota karttaa katsoo, niin kyllä siinä mäkee piisaa. Paremmankin kuvan aikoinani löysin, mutta hukkasin sen kun en ottanut talteen.
http://topofusion.com/at/at_fullmap2.jpg
Muutitko kamoja AT:tä varten vai menitkö samoilla kuin härmässäkin?
http://topofusion.com/at/at_fullmap2.jpg
Muutitko kamoja AT:tä varten vai menitkö samoilla kuin härmässäkin?
Mä tein pieniä muutoksia varusteisiin matkan aikana. Esimerkiksi vaihdoin lonkkapituisen makuualustan täyspitkään 1600 mailin kohdalla ihan vain mukavuussyistä. Muutenkin lopetin matkalla turhien grammojen laskemisen ja keskityin vain pitämään repun painon mukavan alhaisena.PeteBee kirjoitti:
Muutitko kamoja AT:tä varten vai menitkö samoilla kuin härmässäkin?
Jos nyt tekisin reissun uudestaan, niin vaihtaisin Zpacksin Solplexin Duplexiin. 100 grammaa lisää painoa ja mulla olisi ollut paljon tilavampi kahden hengen teltta.
Voi kuulostaa erikoiselta, mutta jättäisin sadetakin kokonaan pois ja ottaisin tilalle sateenvarjon. Ne vaeltajat, jotka edes jotakuinkin kuivana pysyivät kuivana käyttivät yhdistelmää sateenvarjo + sadehame.