Tunnelmointia

[Ursus]

Erökulkuri on, kuten olen jo aimminkin pannut merkille, ehta kynämies. Jos olisi nuoremmasta miehestä kyse, niin rohkaisisin kirjoittamaan julkaisutarkoituksessa. Saattaa olla, että ei paukut enää iän ja sairauksien vuoksi anna myöten. Näissä kirjallisissa tunnelmakuvissa on aito itse koetun tuntu, ja sitä täydentävät vielä upeat valokuvat. Kiitos!

[diver]

Mukavia tunnelmakuvia.

[Eräkulkuri]

Mukavia tunnelmakuvia.

Kirjoittelen näitä siksi, jotta voin elää niitä uudelleen, koska en enää pääse sinne.

[Hanu]

Jauru on muutenkin hieno joki, mutta varsinkin tuo sijainti tekee siitä hienon. Sitä syvemmälle kairaan ei enää pääse ja paluumatka on väistämättä edessä, kun sieltä poistuu. Kiitos joulukertomuksesta! Se aiheuttaa pientä positiivista kateutta.... Kaamos lapissa on hienoa aikaa. Tosin joulu on hienoa kotonakin ja en oikein osaa sitä pilata hössöttämällä. Ruokien valmistaminen on vain kivaa ja kuusen haku ja tupaan nosto myös. Yleensä pukki tuo mielenkiintoista luettavaa, johon saa uppoutua takkatulen äärellä ihan rauhassa.

[Nuortti]

Minulla on sellainen käsitys, että mikäli Eräkulkuri julkaisisi kirjan eräretkistään, niin siitä tulisi todellinen menestys. Eli sitä jään odottelemaan.

[Aaro]

Tunnelma oli lämmin vaikka maailma oli niin kylmä. Olisi ehkä nykypolvillekin opiksi miten omannäköisensä tunnelman voi luoda ja unohtaa ainakin vähäksi aikaa maailman murheet. Toivekin jää elämään että palata voi.

[Micke]

Eräkulkuri on saanut syntymälahjana aika terävän kynän, voi vain hieman kateellisena lukea kuinka sujuvaa tekstiä Kulkuri kirjoittaa. Jotain muuta, kuin omat kirjoitukseni tupien vieraskirjoissa, "tulin, olin ja menin"...

[hannes]

Myönnettävä on : kaunokirjallista tekstiä!

[Eräkulkuri]

Laitan tähän vanhan muisteluksen liki 15 vuoden takaa:

KAAMOSVAELLUS ITÄKAIRASSA

Lähes vuorokausi oli takana matkustamista, kun saavuin Kemihaaraan pian joulunpyhien jälkeen. Edellisenä päivänä ensin pirssillä Kouvolan asemalle ja sitten junalla Riihimäelle, välissä vielä vaihto Lahdessa ennen kuin pääsin yöjunaan ja makuuvaunuun. Seuraavana aamuna sitten Kemijärven asemalta siirtyminen bussiin, josta puolenpäivän aikoihin ehdin Pelkosenniemelle tilaamaani kutsutaksiin. Loppumatkaan kului nelisen tuntia taksin toimittaessa postin Kemijoen varren erämaataloihin. Kemihaaran majatalon pihalla oli jouluinen tunnelma, pihakuusessa tuikkivat valot ja tulet paloivat jäälasilyhdyissä. Jussi ja Helena ottivat hyvin vastaan, heti pääsin hirvikeitolle ja sitten saunaan sekä sänkyyn. Illalla hain sukset ja pulkan varastosta ja virittelin ne lähtökuntoon.

Aamupalan jälkeen hiihtelin rinkkaan kytketyn pulkan kanssa helppokulkuista kelkkauraa pitkin Vieriharjun kämpälle. Oli uudenvuoden aatto ja muutaman tunnin kuluttua kämpässä oli jo kotoisen lämmintä. Juhani oli kertonut ampuvansa raketteja taivaalle joskus iltakahdeksalta joten kiipesin Vieriharjun päälle tähystämään näkyisikö ilotulitusta. Jotain vaimeita kumahduksia ja valon välähdyksiä tosiaan näkyi taivaanrannassa. Laskeskelin, että etäisyydestä johtuen äänet kantautuivat korviini noin puolen minuutin viiveellä. Maistelin vielä muutaman rommitotin Uuden Vuoden kunniaksi.

Yön aikana oli pakkanen kiristynyt jo lähelle kolmeakymmentä. Joskus aamukymmenen tienoilla oli jo verraten valoisaa, kun suuntasin sukseni Vierihaaran latvajänkää pitkin kohden Mantoselkää. Aavalla jängällä pitkät sukset pääsivät oikeuksiinsa eikä niitä tarvinnut polkea kovin syvälle lumeen. Mantoselkä oli täynnään porojen kaivamia syömäkuoppia. Arvasin tämän jo ennakkoon, koska tiesin sen olevan jokavuotista talvilaiduntaa. Nyt pehmeän lumen aikaan poteroista ei ollut läheskään sellaista haittaa hiihtämiselle kuin joskus aiemmin kevättalvella, jolloin ahkio putosi monttuihin, ellei onnistunut pujottelemaan kiekeröiden välistä. Manto-ojalla pakkanen kiristyi entisestään ja kuutamon kalpeassa valossa korpikuusten pitkät varjot loivat aavemaista tunnelmaa. Manto-ojan vanha kämppä oli kyllä lämmin, mutta sen ovi sen verran hatara, että laitoin toisen makuupusseistani verhoksi oven eteen. Minulla oli talvipakkasilla käytössä kahden pussin systeemi, joten kämpässä riitti itselleni yksi makuupussi.

Aamulla pakkasta oli 34 astetta ja lumi narskahteli kuuluvasti askelten alla. Vedin kasvosuojuksen maskiksi varmuuden vuoksi, koska yksin en ehkä huomaisi mahdollisia paleltumia. Läksin kiskomaan kuormaani poroaidan vierellä olevaa jo lumettunutta jälkeä pitkin kohti pohjoista. Vanha kelkan jälki helpotti hiihtämistä, mutta avoimella jängällä tuuli ja lumisade oli lakaissut sen näkymättömiin. Yritin pysytellä jälkiuralla, mutta heti harha-askeleella sukset upposivat syvälle lumeen. Sauvoilla tunnustellen jälkiura kuitenkin löytyi.

Ennen Keskiselkää käännyin avoimelle jängälle, missä vedin kuormaa uppolumessa hengitys höyryten kuin rahtihevosella. Keskihaaran kohdalla yllätyin siitä kuinka petollisia jokijäät voivat olla kovasta pakkasesta huolimatta. Laskin jokitörmältä huolettomasti ja jää murtui alta rusahtaen. Sain kiskaistua pulkan murtumakohdan yli ennen kuin siihen syntyi aukko. Ajatus veteen putoamista yli 30 asteen pakkasessa jäi kuitenkin vaivaamaan mieltä ja muistutti jälleen varovaisuuden tarpeesta. Jäin miettimään tuota asiaa. Ymmärsin sitten, että latvapuroista vedenpinta laskee ja virtaama vähenee talvella. Silloinhan jääkannen alle syntyy tyhjiö, joka murtuu helposti.

Saavuin Peskihaaran kämpälle runsaan neljän tunnin taivalluksen jälkeen. Siellä tapasinkin reissun ensimmäiset kulkijat, jotka tosin lähtivät illansuussa Manto-ojalle. Pääsin tällä kertaa valmiiksi lämmitettyyn kämppään. Peskihaaraan olisi pitänyt tuoda uusi vieraskirja, kun vanha oli tullut täyteen jo syksyllä. Katselen vieraskirjat yleensä viimeisimmästä omasta merkinnästäni alkaen ja luen kaikki sen jälkeiset kirjoitukset. Monesti silmäilen koko kirjan alusta loppuun. Nyt lueskelin illalla Matti karjalaisen kirjaa: Karhulavalla.

Lähes kellon ympäri nukuttujen yöunien jälkeen läksin kohti Härkävaaraa. Liittohaaran ylityksessä ymmärsin jo varoa heikkoja jäitä. Jokiuoma oli kokonaan lumen peitossa, mutta lumen alla saattoi olla aivan sulaa. Etsin paikan, jossa kuvittelin virtauksen olevan vähäisempää ja jokitöyräät sen verran matalia, jotta saisin laskettua niiden yli vauhdilla. Paikka löytyikin ja yritys onnistui. Loppumatka Härkävaaraan oli hidasta taapertamista upottavassa umpihangessa. Nousin Härkävaaran laelle, missä on järeää vanhaa metsää. Pidin taukoa ja kiertelin siellä valokuvaamassa, vaikkakaan tykkylunta puiden oksistossa ei ollutkaan niin runsaasti kuin joskus parhaimmillaan. Sitten ”laskettelin” kohti Härkävaaran vanhaa porokämppää ihaillen samalla mahtavaa huurteista metsää.

Härkävaaran kämppä on hienolla paikalla. Se on yksi mielikohteistani Itäkairassa. Kesällä sinne ei johda mitään polkua tai jälkeä ja siitä johtuen kulkijoita on ollut vähän. Härkävaaran suurta kämppää oli vaikea saada kunnolla lämpiämään, vaikka kookkaassa tynnyrin puolikkaasta tehdystä kamiinassa paloivat pitkin iltaa paksut ja pitkät pöllit. Saunaa en edes ajatellut lämmittää, enhän tehnyt sitä Vieriharjussakaan. Koitin edes jossakin toimissani säästää polttopuuta. Siis viikkon verran ilman peseytymistä ja alusvaatteiden vaihtoa, onneksi ei ollut muita samoissa tiloissa kärsimässä.

Härkävaaran kämpällä katselin aukean jängän takana avautuvaa maisemaa, jonka lavasteet vaihtuivat auringon kajastaessa metsän rajan takaa. Taivaanrannan värikimara muuttui sinertävistä pastelliväreistä vähitellen punertavaksi ennustaen tulevaa pakkasyötä. Suon takana ikikuusikon silhuetti tummui lähes sysimustaksi taivaan taustavaloa vasten. Lopulta pimenevän taivaan valtasi tuhansin tähdin tuikkiva avaruus, missä kosmoksen yli kulki ja välkehti neonvalojen sävyin liekehtivät revontulet.

Olin kirjoitellut joskus aiemmalla käynnillä kämpän vieraskirjaan: ”Minun sielunmaisemani on naavaisten ikikuusikoiden metsämeri, joka aaltoilee vaaralta toiselle häipyen haalistuneen sinertävän sävyisinä maininkeina horisonttiin. Kun astun sisälle tähän pyhättöön, näen mitä mielikuvituksellisimpia riutuvia kuusirankoja, rytöjä ja maatuvia liekopuita vetisten korpimättäiden lomassa. Naavaisten ja monilatvaisten ikikuusien tyvessä, osin jo keloutuneiden oksarankojen katveessa on suojaisa pesä. Toisaalla sinnittelee jokunen taivaita tavoitteleva ikihonka kannatellen paksuna pilarina latvuksen hopeanhohtoisen oksiston muodostamaa kruunua. Näiden maisemien välissä on riutuvaa kuusikkokorpea ja vetistä jänkää, missä tuhansin mutkin luikertelevat kuusien tai koivikoiden reunustamat joet ja purot."

Härkävaaran kohdalla on nähtävissä nämä kaikki.

Härkävaarasta lähtö oli haikeaa, kun piti jättää taas tämä kaikki. Illaksi ehtisin Kemihaaraan ja seuraavana päivänä jo junalla matkalle kotiin. Taisi olla oikeastaan raskain päivätaival kun saavuin huurteisena Kemihaaraan.

Keväthangilla tai valmiilla kulku-urilla tämän reissun olisi voinut hiihtää muutamassa päivässä, mutta yksinään sai puhkoa upottavia umpihankia yli viikon ajan. Silloin oli vielä kuntoa tähän kaikkee.

[Aaro]

Siihen aikaan kun kunto kesti pystyi tekemään mitä mieli teki.

[honkamukka]

Kertomus, mihin ei tarvinnut keksiä lisukkeita.
Kiitos taas kerran.

[diver]

Kiitos.

[Hanu]

Elin lukiessa vahvasti mukana vaellusta. Vuodenvaihde on hienoa aikaa luonnossa.

Viikko peseytymättä toi mieleen kokelaana Rovajärven ampumaleirin marrras-joulukuun vaihteessa. Sunnuntaina kotona saunassa ennen kasarmille paluuta samana iltana. Aamulla junaan ja vuorokausi junassa Misiin. Saman tien heittimet ensimmäisiin asemiin ja ammunat alkoi. Joka päivä uusiin asemiin ja ammuntaa seuraavan viikon torstai iltapäivään asti, jonka jälkeen pikaisesti sotilaskodissa ja Misissä junaan. Oli maanläheiset tuoksut vaunussa, kun n.40 sotilasta riisui maastopuvut ja oikaisi laverille. Kaikki 11 vuorokautta peseytymättä ja harva varmaan juurikaan vaatteita oli vaihtanut. Jäänyt muistiin, että sukat eivät haisseet enää hielle, vaan ennemminkin kostealle mullalle. Muuten ihan leppoisa reissu.

[Eräkulkuri]

Kertomus, mihin ei tarvinnut keksiä lisukkeita.
Kiitos taas kerran.

Kuten edellä kerroin, nuo tarinat ovat vanhoja silloin tuoreeltaan kirjoitettuja. Tuo vuodenvaihteen juttu on julkaistu v. 2010 verkkolehti Oudassa. Vieläkö muistatte Oudan? Siinä taisi olla toimituskunnassa täälläkin tutut nimimerkit, oliko tyy ja mahdollisesti boumekin. Joulun tarinan kirjoittelin Erä lehteen jo 1900-luvun puolella.

Laitoin ne tähän hieman muokattuna mm. valokuvien osalta ja siksi, että ne ovat ajankohtaisia nyt Joulun ja Uuden Vuoden alla.

[Ursus]

Voi minkä eräkirjailijan olemmekaan menettäneetkään, kun Eräkulkuri ei ole jo nuoruutensa voimien päivinä noita puhtaaksi kirjoittanut ja julkaissut kirjoina.