Ylipäätään olisi mukava kuulla Eräkulkurin reissuja ja ajatuksia menneistä, reissut jo pelkästään ennen GPS aikaa sisälsi tiettyä reissuromantiikkaa tai vapauden tunnetta siitä ettei ollut mahdollisuutta heti paikantaa omaa paikkaa. Silloin luettiin maastoa ja oltiin enemmän läsnä. Ehkä huonosti sanottu, mutta siinä oli jokin eri tunne.
[/quote]
Kun pyydettiin, niin laitan tässä uuden otsikon alle erään tarinan menneiltä vuosilta. Tapahtumat kertovat nykyisen Repoveden kansallispuiston latvavesien takaisiin maisemiin suuntaamani rakotuliretkeltä 60-luvulta:
Aamuhämärästä alkaen olen hiihdellyt ehjiä umpihankia kahlaten pitkin metsiä ja jäätyneitä vesiväyliä kunnes puolilta päivin olen päässyt aikomaani asemapaikkaan riittävän kauaksi asutuksesta ja autoteistä. Vanhaa aarniometsää kasvavan kalliojyrkänteen päältä avautuu upea näköala laajoihin Pohjois-Kymen erämaihin, jotka siintävät siniharmaan eri sävyissä etäiseen horisonttiin asti.
Etsin kookkaan, muinaisen metsäpalon jäljiltä hiiltyneen tervaskannon, joka palokoron seurauksena on pihkaantunut ja kyllästynyt tervalla. Sisäpuolelta ontoksi lahonnut kanto on helppo lohkoa kirveellä ja vääntää irti juuriaan myöten. Poljen lumeen nuotiosijan, mihin asettelen tulipuut vanhasta tottumuksesta. Vuolen sytykkeiksi linnun siipipankkaa muistuttavat kiehiset, mihin tuli tarttuu ahnaasti, vaikka tervas on jäistä ja kosteaa. Sitten haen sopivan mittaisen seipään, jonka lyön viistosti hankeen keitinorreksi tulen päälle. Lumesta sulatan keittoveden nokisessa pannussa ja sekoitan kahvihöystöt joukkoon. Kulkijan kahvihetki kruunaa matkan rasitukset ja herkistää kuuntelemaan erämaan hiljaisuutta.
Tiedossani on vanha jo kuorettomaksi kuivunut, tuulen kaatama honka, josta olin edellisenä kesänä pätkinyt yli metriset mittaiset rakotulipölkyt ja varastoinut ne tuuhean kuusen alle suojaan. Veistelen paksut pöllit syville lastuille vastakkaisilta sivuiltaan ja asetan ne päällekkäin poikittaisten aluspuiden varaan. Molempiin päihin, pöllien väliin laitan tulkuspalikat tuoreesta puusta. Sen jälkeen vuoleskelen tervaspuusta kiehisiä tuliraon täytteeksi. Vielä on varmistettava, ettei yläpölkky pääsisi vierähtämään yön aikana pois paikoiltaan. Tätä varten kiinnitän perkkapuun toisesta päästään isolla naulalla keskelle yläpölliä ja toisesta päästään vastapäätä olevaan puuhun. - Nyt olisi kaikki valmista lähestyvää yötä varten.
En malta vielä sytyttää rakovalkeaa palamaan, vaan käyn taskulampun valossa tähystämässä korkean kallioharjanteen reunalta kauas tyhjyyteen. Tuntuu uskomattomalta, että kymmenien kilometrien etäisyydelle horisonttiin ei näy mitään valoja. Jonkinlaisia heijastumia ja valon häivähdyksiä kylläkin erottuu kaukana taivaanrannassa kertoen, että siellä jossakin on autojen ja ihmisten kiireinen maailma. - Ympäröivä erämaa vain huokuu rauhaa ja hiljaisuutta.
Palaan takaisin asemapaikalleni ja sytytän rakopöllien välissä olevat kiehiset, jotka roihahtavat pian hulmuaviin liekkeihin. Yhtäkkiä metsään syntyy kirkas valopiiri, oma pienoismaailmansa, jonka rajat häipyvät ympäröivään pimeyteen. Sitten liekit vaimenevat ja rakovalkea alkaa palaa omalla voimallaan. Sytykkeet ovat tehneet tehtävänsä ja karisevat alas maahan. Juuri nyt on kriittisin vaihe rakotulen onnistumisen kannalta. Lietson tulta viuhtomalla ilmaa hehkuvaan tulirakoon, jolloin liekit saavat lisää happea ja palaminen kiihtyy. Vasta kun rakopöllien tulipinnat ovat hiiltyneet kyllin syvältä, ne palavat varmuudella loppuun asti ilman huolenpitoa.
Nautin olostani tulen hehkuvassa lämmössä ja ajattelen, miten erinomainen lämpöpatteri rakovalkeani onkaan. Louteen suojassa on miellyttävä istua ja kuunnella syvää hiljaisuutta pitkin siemauksin. Väliin tuuli tohahtelee puuskaisesti kallioharjanteen ylimpien puiden latvuksissa varistellen lunta, joka kimmeltävinä hileinä leijailee ja häviää rakotulen hehkuun. Kaukana täältä on ihmisten maailma, olet vain yksin ajatustesi kanssa ja aika antaa sijaa mietiskelylle eikä yksinäisyydessä ole mitään pelättävää.
Pitkään tulta tuijotettuani ryömin vaatteineni makuupussiin. Hetken aikaa valvoessani aistin vielä savun ja tervaksen voimakkaan tuoksun. Viimeisenä muistikuvana tajuntaan jää rakotulen kohina ja liekkien kajastus sekä taivaalta putoilevien lumikiteiden ritinä louteen kattoon.
Tämä yksinäisyyden siedätyshoito on ollut minulle terapiaa kaamosmasennusta vastaan.
